Vuonna 1978 perustetun Bauhaus-yhtyeen vokalisti Peter Murphy tuo bändin muistoa kunnioittavan ”Peter Murphy playing Bauhaus – In Celebration of the 35th Anniversary of Bauhaus” -juhlakiertueen Suomeen. Ainoastaan Bauhausin musiikkia sisältävä konsertti toteutuu Tavastialla keskiviikkona 12. kesäkuuta. Harvinaislaatuisen tapahtuman liput tulevat myyntiin keskiviikkona 13. maaliskuuta.
Bauhaus oli brittiläinen post-punkin ja goottirockin pioneeribändi, jonka kultakausi ajoittui 1980-luvun taitteeseen. Vokalisti Peter Murphyn johtama nelikko julkaisi viisi vuotta kestäneellä aktiiviurallaan neljä studioalbumia, ja erityisesti bändin debyyttisingle ”Bela Lugosi’s Dead” (1979) on edelleenkin yksi kaikkien aikojen merkittävimpiä goottirock-kappaleita.
Yhtyeen hajoamisen jälkeen vokalisti Peter Murphy suuntasi soolouralle ja bändin muut jäsenet keskittyivät Tones on Tail- ja Love and Rockets -kokoonpanoihin. Vuonna 1998 Bauhaus soitti vielä lyhyen paluukiertueen, ja muutamaa vuotta myöhemmin, keväällä 2005, Bauhaus kokosi rivinsä Coachellan festivaaleja varten. Jälkimmäisen comebackin yhteydessä bändi julkaisi myös jäähyväispitkäsoiton sekä kiersi maailmaa Nine Inch Nailsin seurassa.
Taas - mitä on tavallaan tutkittu... Aivan oikein, miten Prodigy liittyy saatananpalvontaan? Kaikki tv.ssä irvostelevät äijät ovat satanisteja? Dick Cheney? Apuva James Potkukelkka? Vai saako "ajankohtaisohjelma" eri vapauksia kuin oikea dokumentti joka pureutuu ja oikeasti tutkii.. Myös tutkivaan tahoon kannattaa kiinnittää huimiota - jotta saisi objektiivisen lopputuloksen, siis virallisen uutisen.
Näiden "aikuisten" pitäisi puuttua nuorten itsensä viiltelyyn, ja selvittää, miksi se tuo paremman olon. Selkeää ja laillista tässä "dokumentissa" ( jonka juonnossa "toimittaja" on pukeutunut halpaan Dracula-viittaan ja silinteriin ), että saatananpavonta on rikollista, koska siihen liittyy mm huumeet. Hm.
Rikosraportti - saatananpalvonta
The Following (2013) - Audience Trailer
The Raven | THE FOLLOWING | FOX BROADCASTING
Joe Carroll | The Following
Pahan jäljillä sarjavaikuttaa hyvin vanhanaikaiselta. Kehäraakki hyllytetty alkoholisoitunut pumppuvikainen poliisi ( FBI-agentti Ryan Hardy) pyydetään nihkeästi apuun koska sarjamurhaaja James Carroll on karannut... Hardy on aiemmin yksinään saanut Carrollin nalkkiin... Sarjamurhaaja on äidinkielen professori, ja hurahtanut täysillä romantiikan kaudelle, ja eri toten herraan nimeltä Edgar Allan Poe. Ainakaan plaisussa avausjaksossa emme pääse synkkyyden syviin syövereihin, tulevassa, mitä lie. Vaikka professoori on suuri Poe fanaatikko, niin olisin halunnut sarjasta paljon ekspressivisemmän, ja vaarallisemman.. Pilotissa pyöritellään ainakin Kielivä sydän ja Musta kissa -tarinoita. Ja onhan siellä myös Korppi.. Olen myös kirjoittanut kuinka Poe runoudessaan ja novelleissaan palvoo kuollutta naista jalustalla, ja jaksossa kirjallisuuden opiskelija, nuori naurava nainen, tuleva uhri, lataakin listalle Lenore, Annabel Lee. Sarjassa tulkitaan Poen rinnastaa kuoleman kauneuteen, ja kuinka ekspressiivistä, elävää, hullua on taide... Hulluus taiteenlajina... Mutta sarjan murhat eivät näytä taiteelta, millään tavoin.
" Poen mielestä taide on kaunista, eikä mikäään ollut kauniimpaa kuin kauniin naisen kuolema. " ja kauneuden sureminen kohottaa sielun korkeuksiin...
Murha on taidetta - sanoi myös James Stewartin roolihahmo Hitchcockin filmissä Köysi... Yli-ihminen, Nietzsche, hitleri, natsit, ali-ihmiset ja huumorintajuttomat... Kuka on pystyvä murhaan...
Numeromurhat elokuvassa soi Policen Murder By Numbers viisu: " Once that you've decided on a killing
First you make a stone of your heart
And if you find that your hands are still willing
Then you can turn a murder into art " Pahan jäljillä ( The Following, 2013– ) IMDb James Purefoy wiki Kuvia sarjasta Pahan jäljillä IMDb PoeKirjasampo.fi Kielivä sydän Kirjasampo.fi Musta kissa Kirjasampo.fi Korppi Kirjasampo.fi
The Black Cat. Diamanda Galás. E. A. Poe.
Diamanda Galás. Masque of the red death. Plague mass. Part I
Edgar Allan Poe korppi ja muita, soiddolista
Vincent Raven
The Raven - Read by Christopher Lee
Christopher Walken reading "The Raven" by Edgar Allan Poe
Marianne Faithful Annabel Lee
An Evening with Edgar Allan Poe - Starring Vincent Price
Raven traileri
Tom Hanks reciting a poem (Edgar Allan Poe - to Helen)
Tom Hanks: to Helen / Edgar Allan Poe
Tuula Amberla - Korppi
Ranuan Jaska korppi
Lenore!
Pahan jäljillä sarja MTV3 07.03.2013 linkissä:
Pahan jäljillä -sarjan ensimmäisessä jaksossa vankilasta karannut sarjamurhaaja Joe Carroll saatiin heti alkuunsa kiinni. Mutta FBI:n kauhuksi tappaminen ei pääty tähän, vaan tästä kaikki vasta alkaa.
Pahan jäljillä -ohjelman pääosassa ovat sarjamurhaaja James Carroll sekä tämän 2000-luvulla telkien taakse passittanut FBI-agentti Ryan Hardy. Sarjan ensimmäisessä jaksossa Carroll karkaa vankilasta. Hänen päämääränään on saattaa päätökseen murha, joka ensimmäisellä kerralla jäi puolitiehen – kiitos agentti Ryan Hardyn. Toisella yrittämällä Carroll onnistuu suunnitelmassaan, mutta jää heti kiinni ja joutuu takaisin telkien taakse.
Joe Carrollin masinoimat murhat eivät kuitenkaan pääty, vaikka mies on takaisin kiven sisässä. Hänellä on kattava ja laaja seuraajien joukko, joka jatkaa hänen jalanjäljissään ja toteuttaa hänen oppejaan. Seuraajia löytyy kaikkialta, eikä heistä päällepäin pysty mitenkään arvaamaan, että he ovat Carrollin joukoissa.
Carrollilla on suuri suunnitelma, jonka hän on hionut tarkkaan ja jonka hän pystyy toteuttamaan, vaikka on itse vangittuna. Hän on käsikirjoittanut myös Ryan Hardylle oman roolinsa tässä kaikessa.
– Olen vasta aloittanut kaiken. Minulla on sinulle niin paljon yllätyksiä, Carroll lupaa ilkikurisesti.
Pahan jäljillä -sarjassa kirjailija ja runoilija Edgar Allan Poe toimii sarjamurhaaja Joe Carrollin inspiraation lähteenä.
James Purefoyn näyttelemä Joe Carroll on kirjallisuuden opettaja Virginian yliopistossa, ja häntä kiehtoo etenkin 1800-luvun klassikkokirjailija Edgar Allan Poen tuotanto. Poe tunnetaan parhaiten synkistä kauhutarinoistaan sekä tummanpuhuvista runoistaan.
Carroll on vakuuttunut, että Poen mielestä kauneinta maailmassa oli kauniin naisen kuolema. Tästä ajatuksesta on tullut hänelle itselleen pakkomielle, ja hän murhaa naisopiskelijoitansa kampuksella, eikä kukaan osaa arvata hänen osuuttaan tapauksiin.
Edgar Allan Poen vaikutus näkyy sekä Carrollissa että hänen seuraajissaan. Eräs seuraajista tappaa itsensä lausuen Poen Korppi-runoa ja on tatuoinut vartalonsa täyteen runon säkeitä. Keskeisessä osassa ovat myös uhrien silmät, jotka irrotetaan, aivan kuten Poen runoissa The Black Cat ja The Telltale Heart. Sillä silmät ovat avain ihmisen identiteettiin…
Kun Pahan jäljillä -tarina etenee, Edgar Allan Poen linkittyminen sarjan tapahtumiin syvenee entisestään. (MTV3) "
On vaihteeksi mukava goottihahmo, lukuisista tatuoinneistaan huolimatta tämä lämminsydäminen, pirteä, mutkaton, hyväntuulinen, käheä-ääninen, kokeellinen hullu tiedenainen / nörtti kuuntelee kunnon musiikkia, ja pukeutuu ihaniin vaatteisiin. Hänellä on leluhippo, joka puristattaessa pieree... Kaikkien jäykkäniskaisten ja -kauluksisten kynittypäiisten militarististen persoonattomien lammasten fasistisessa laumassa hän on sarjassa oikein musta ja vihreä valopilkku! Myös Davi Callum on ihana, ja kuuluu gootti-ryhmään patologit / oikeuslääkärit. Oikeassakin elämässä Pauley on yhtä positiivinen, ja tatuoitu, ja mikä parasta - naisen ei todellakaan tarvitse näyttää nelikymppisinä tarjakarpeloilta - kuten kotimainen komedienne Mari sanoi...
Abby Sciuto / NCIS rikostutkijat (TV sarja) v. 2003-2013
Satan Hates You (2010 )
Ring (2002)
Pauley Perrette shows Abby's LabNCIS - Abby will crucify him!The Cast of NCIS Before They Were Stars - by SnakkleNCIS' Pauley Perrette Discusses Castmate SuicideCraig Ferguson 5/4/11D Late Late Show Pauley PerrettePauley Perrette:Fear
linkissä tuubisa Pauley Perrette - Fear (acoustic version)
PAULEY PERRETTE on "I GET THAT A LOT" (CBS) January 4, 2012Abby Sciutto NCIS - Lithium, Evanescence
Ja goottityttö negatiisessä valossa: urbaanilegenda
ei järin empiirisesti tutkitussa kuvassa: Gootti kämppäkaveri Tosh Guaneri släsher-elokuvassa Urban Legend – kauhutarinoita ( Urban Legend, 1998) wikin linkissäHorror Film Wiki
Goottityttö on päällystänyt huoneensa mustilla jätesäkeillä, hän ei voi hyvin etc. Ja hakee goottiseuraa kampuksen netistä - hei haloo, eiköhän oman koulun goottipojat pistäisi ihan livenä mukavasti silmään... Hän polttaa ketjussa, käyttää lithiumia kuten Byron ja Shelley, ja roikkuu vain internetissä. Ja kärsii luultavasti nymfomaniasta, tai epäterveistä seksuaalisista imuilsseista, holtittomasta, itsetuhoisesta elämäntavasta, jolla turruttaa tyhjyyden tunnetta... Mehän emme tiedä, mitä hänelle on tapahtunut aiemmin...(Danielle Harris: scream queen: Halloween [1] , Halloween 4: The Return of Michael Myers (1988) and Halloween 5: The Revenge of Michael Myers (1989) , (2007) ,Halloween II (2009) , Hatchet II (2010) , Hatchet III (2013); lapsinäyttelijänä indieissä: Kuoleman merkki (Marked for Death , 1990), Viimeinen partiopoika ( The Last Boy Scout, 1991), Free Willy – pelastakaa Willy (1993), Daylight – paniikki tunnelissa (1996)...
Tapaus Stieg Larsson ja Goottityttö Lisbeth linkissäni
Miehet jotka vihaavat naisia. The Girl with the Dragon Tattoo - Swedish Trailer
The Girl with the Dragon Tattoo (Swedish Version) - EkoTren [A Road to Nowhere] MV
aivan ihana parodia, jossa ihastuttava peikko Dregen on hääkuvaaja joka vihaa naisia... Guldbagge parodi - Bröllopsfotografen som hatar kvinnor
se oikea hääkuvaaja
The Girl With The Dragon Tattoo | OFFICIAL Original trailer US
Miehet jotka vihaavat naisia alkuperäinen kuva ja "uusi" ääniraita... The Girl with the Dragon Tattoo (Lisbeth Salander) "Immigrant Song" by Karen O & Trent Reznor
Noomi Rapace - Lisbeth Salander. h
THE GIRL WITH THE DRAGON TATTOO with NOOMI RAPACE and MICHAEL NYQVIST
lisbeth salander // running up that hill
Stieg Larsson: Behind "The Girl with the Dragon Tattoo" , CBSLife with Stieg Larsson: Eva Gabrielsson [HD] - Life Matters, ABC Radio National
FLICKAN SOM LEKTE MED ELDEN TEASER
Stieg Larsson Biography Part 2
Stieg Larsson 'The Man Who Left Too Soon'
Noomi Rapace vs Rooney Mara - Who Is Better as Lisbeth? The GIrl With the Dragon Tattoo - HD Movie
se ainoa ja alkuperäinen Lisbeth - Noomi Rapace, The Girl with the Dragon Tattoo (Lisbeth Salander) "Immigrant Song" by Karen O & Trent Reznor
todella komea, sadistinen, fetisistine, painajaismainen, kostean lakritsinen intro ei aivan täydelliseen elokuvaan, kun kyseessä on Miehet jotka vihaavat naisia re-make... Jopa englanniksi käännetty kirja on hysstetlty muotoon Girl with Dragon tattoo - aivan kuin Lisbeth olisi pelkkä kangas, tirkistelyn kohde, hei haloo... Kirja nimikin tarkoitta ilmi antaa miehiä jotka vihaavat naisia, erityisesti antisemitistiset ruotsalaiset natsit - joita on sivujen ulkopuolellakin olemassa.
Intro tuo mieleen Georgia O´Keeffen veistokselliset symboliset eteeriset kukkamaalaukset jonkin mustan kostean kyberpunk-filtterin lävitse.
HR Giger`s Alien
HR Giger Alien Visions
Miehet jotka vihaavat naisia kirjasta tehdyn elokuvan amerikkalainen uusintaversio saa karvat pystyyn monestakin syystä.. Vaikka asialla on Fincher. Komea on intro, mutta miksi mammuttiaikainen Immigrate song!! Koska se sisältää kohdan jossa tullaan jään ja lumen maasta, ja ollaan miltei Game of Thronessa, mutta silti alkuperäisenä valituksena se on Spinal Tap -tasoa, että mystinen rekvisiitta on joteensakin naurettavaa.. Tietenkin Trent Reznor on kovalla kädellään uusinut tätä, ja muutenkin elokuvan soudtrackia. Ja tietysti tittelikin kertoo imigranteista, ja heidän kohtaloistaan...
Goottityttö Lisbeth Salander
on upea hahmo kantaaottavassa pohjoismaalaisessa dekkarikirjallisuudessa - ja laajemmaltikin. Nuori, kaltoin kohdeltu nainen nousee kostamaan... Mustaan nahkaan ja lateksiin pukeutuva Nemesis, koston jumalatar toimii hakkerina kuten Matrixin Trinity. Skandinaavisena hän on suoraa jatkoa sankareille Peppi Pitkätossu ja Ronja Ryövärintytär. On hänessä myös pikkusen niin ikään kansallissankari kitaristipeikko Dregeniäklin :) Ja Marilyn Mansonia ja Sid Viciousta... Ei hän täysin aukoton hahmo ole, itse olisin kirjoittanut Lisbethin selkeästi henkeen ja vereen kasvissyöjäksi, jopa sveduvegaaniksi ;) Ennen kaikkea hän ei olisi missään nimessä känynyt mäkkärissä - korkeintaan vain pommi-iskussa ja hirttämässä pellen.. Jos Lisbethin on pizzan lisäksi pakko syödä roskaruokaa hän kävisi tietenkin ruotsalaisissa hampurilaispaikoissa. Koska kirjailija Larsson oli itse henkeen ja vereen humaani, humanisti, kommunisti ja omasi kaikki oikeat arvot, ja uskalsi kritisoida eriarvoista yhteiskuntaa, niin totta kai hän tiesi kuinka vastenmielisen historian mäkkäri omistaa - niin eläinten- kuin ihmistenkin oikeuksia ajatellen. Puhumattakaan kuinka mäkkärin lehmät ovat tuhonneet sademetsiä jotka ovat muutettu alueiksi joilla lehmät käyskentelevät ennen kuin ääliöt ne syövät. Ja vaikka kustantaja olisi kuinka ääliö tahansa, niin kirjailija ei saa antaa periksi, vaan pitää kantansa.
Ennen kaikkea bi-seksuaalinen, juureton, yksin pärjäävä, ei oikeastaan kehenkään luottava asperger-tyttö ( milteipä autistinen ) Lisbeth on kaltoin koheltu, niin kotona, kuin tilastoissa joita eri instanssit keksivät. Ihminen ei ole sama kuin potilaskertomuksensa. Larsson osuu arkaan paikkaan kritisoidessaan kotomaatansa kansankotia - kuinka sote on myös täysin korruptoitunut. Jos Lisbeth on alun alkaen erinomainen hakkeri, hän olisi jo aiemmassa vaiheessa hakkeroinut itsenä esim. pankin, sossun yms tiedostoihin, eikä hänen olisi tarvinnut tehdä nöyryttäviä asioita - tämä olisi tietenkin ollut tylsää.. Vastenmielisimmillään Larsson paljastaessaan kuinka häiriintyneitä ihmisen mielenterveydestä päättävät ihmiset ovat. Ei tuo ole mitään uutta, suomessa lastenraiskaaja psykiatri sai jatkaa toimessaan - koska kaikki asiakkaat olivat AIKUISIA... hyi olkoon. Nämä tilastot ja ihmiskohtalot eivät oli pelkkää dekkareita, fiktiivistä viihdettä, vaan myös osin totta. Korruptiota sotessa - miten sitä aletaan tutkia? Suomessa käräytetään vain valelääkäreitä.
Tärkeintä Lisbethissä on se, että hän pärjää. Mutta millaisilla muistoilla? Miten hän saa unta? Miten luottaa ihmisiin? Siksikö yhden illan suhteita?
bändin univormu muistutti fasistien, rusekapaitojen kostyymiä, paitsi värimaailma oli ruskea sijasta järkkymätön musta, ja heidän ghettoblasterinsa ei jauhanut propagandaa, vaan nihilismiä ja yleistä tunnottomuutta, ja epätoivoa. Metallisoundinen musiikki - en nyt tarkoita heavy metallia vaan lähinnä esi-industraalista konemaisen monotonista ahdistusta - heijasteli aikakautensa lopunajan epävarmuutta, tyhjyyttä. Selkeän narsistiset esteetikot eivät epäröineet katsoa kuvastimeen - kerro kerro - jonka postmodernisti pirstaleinen pinta ei paljastunut kokonaisuutta: kaatopaikkoja, hautauksia, saastaisia vesisateita, huutoja, ennustuksia, painajaisia, epävarmuutta minuudesta, hullua naurua, omia ajatuksia, ja ihmiset ovat kesytettyjä eläimiä, ja muukalaisia sairaan maan päällä jossa isoveli valvoo hallitsee pakottaa keskitysleirimäisessä tehtaassa / yhteiskunnassa jossa ihmisiä puristetaan samaan muottiin: anoreksiaa, piikkejä silmissä, parantumattomia haavoja, seonneita telkkareita, tyhjiä huoneita, toistuvia unia, odottavia metallisia kasvoja, mutta ennen kaikkia ihminen ei pelkää enää vaan on alkanut kuolla. Paradoksaalisesti toivokin välähtää hetkeksi:
" vielä joskus saan mitä haluan."
Tämä ei tosiaankin olla yhtä hajukumia vaihtavien kultapossukerholaisten koululaisten hyväksyttyjen raittiuskirjoitusten kanssa, vaan raotti maailmaa joka oli pahaa, ja mitä pahinta - totta. Opettajat eivät olleet enää ihmeissään uudesta villityksestä - lennokkien liimaamisesta, joka mahdollisti imppaamisen.
Musta väri
se on salmiakkia, ei ei, alkuperäinen salmiakkihan on valkoista, jauhetta.
Onko se lakritsia, karhunmarjoja, kasvisuutejuomaa, oliiveja, mustia viinimarjoja, tummaa soijkastikettaa.. Mikä on mustaa?
ainakin Musta elokuva,
eli ranskalainen ilmaisu film noir,
kuten 1940-luvun melodramaattiset,
klaustrofobiset, jyrkkiä kontrasteja, valoja,
ja varjoja syytävät rikosklassikot kuten
Nainen ilman omaatuntoa tai Nainen Shanghaista.
Mustanaamio - Pääkallosaarella asuva sankarillinen naamioitunut trikooasuinen sarjakuvahahmo eli Vaeltava Aave, alun perin Phantom, luoja Lee Falk, sarjakuvalehti on ilmestynyt vuodesta 1936 lähtien, itse olen lukenut sitä lapsena ruotsiksi, kun sillä kielellä sitä sai.
Mustakaapu
= paha sarjakuvahahmo joka vieraili silloin tällöin Mikki Hiiren tarinoissa, tietystikin piiloutuneena mustaan viittaan, ensirakastajan ja latinon näköinen viehkeine viiksineen. Katso vaikka mielestäni paras Aku Ankan taskukirja jossa siedän Mikin läsnäoloa eli numero 55: Mikki kummitusjahdissa, varsinkin tarinaa:Mustan aaveen arvoitus;
muuten, erinomainen sarjakuvahahmo goottityttö Nemi (mehevän sarjan on taiteillut norjalainen Lisa Myhre, jonka helman näin vilahtavan viimevuotisilla kirjamessuilla joissa en paljoa muuta nähnytkään kireän aikataulun vuoksi) diggaa Mustakaapua.
Ja siitä tulikin mieleeni, että
jumalaisen Rutger Hauerin ( Blade Runner ) kotisivuilla on tällätty
paraatipaikalle Myhren Nemi –sarjis, jossa Nemi selittää puhelimessa
meille tuntemattomaksi jäävälle immeiselle kuinka ahkera hän on ollut
tänään, vastoin tapojaan, johon ääni puhelimessa sanoo:
" Wau, elämä tosiaan muistuttaa Blade Runneria."
Nemi vastaa pettyneenä: " Mutta ilman Rutger Haueria. "
Ääni: " Ok."
Nemi: " Ei todellakaan. "
Kylläpäs tuo oli hankala suomentaa. Olen Nemiä lukenut suomeksi Metro-lehdestä ja Ilta-Sanomista, ja tietysti omista Nemi sarjakuva-albumeista.
Itse asiassa, olen ohittanut, siis trollehäxanilaisittain sanonut "ajanu siutti" Nemi -järven Italiassa. Televisiossa on näytetty dokumenttia kyseisestä järvestä josta "löytyi" keisari Caligulan laivat, jotka saatiin vihdoin näytteille pantua – sitten natsit tuhosivat ne. Caligula on kiinnostava keisareista siksi, ettei hänestä pääse selvyyteen, oliko hänen hulluutensa tarkoituksellista ja oivaa strategiaa, oliko hän aikansa viihdemoguli joka nöyryytti riskejä miehiä keräämään simpukoita vai oliko hän pelkästään romantikko… Pidän itse - jos keisareita yleensä voi pitää – mm. Hadrianus nimisestä kulttuurin palvojasta, häneen voi tutustua mm. Greenawayn elokuvassa Arkkitehdin vatsa, tai mennä suoraan Tivoliin, puhun siis kaupungista Tivoli, jossa on hänen upea Villa Adriano, jonka rapistuvat patsaat ovat veistetty komeista nuorista miehistä, sekä rauhoittavat, sypressien marssirivistöä peilaavat vesialtaat ovat valttia… Musta dahliaoli lehdistö antama nimi 1940-luvun Hollywoodissa murhatulle naiselle,
kirjoitettu dekkareiksi ja dokkareiksi, eksploitaatiota. Murhaa ei ole ratkaistu vieläkään.
Sopivan goottilainen spektaakkeli on Joutsenlampi.
Tämä Tshaikovskin baletin esittää Ruotsin Kuninkaallisen oopperan Baletti.
Tiedättehän, kaikki nuo ihanat miehet tiukoissa trikoissaan. Ennen kaikkea hopeakruunuun ja kokomustaan pukeutunut
Ø ( tietysti maata viistävine hihoineen ja helmoineen)
kuningatar on ylväs, hyväryhtinen majesteetti joka sinettisormuksellaan painaa asiakirjat kohtalokkaiksi.
Tämä Musta Joutsen on goottilaisena hahmona kiehtova. Musta joutsen on myös kuvataiteilija ja kuvanveistäjä
Sanna Koiviston pronssinen Timo K.Mukka -muistomerkki,
vuodelta 1985.
Se on tällätty Pellon kirjaston seinään – vaikka viimeinen viesti Timolle ennen kuolemaansa 1973 oli Pellon kunnalta karhukirje… Parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Manan majoilta nero ei tuota paikkakunnalle enää paljoa "skandaaleja", vaan pelkkää ostovoimaa saapuu kuntaan taideturismin tms. innoittamana. Näin ollen kunnan tarvitse elättää nälkätaiteilijoita perheineen, vai liekö koskaan elättänytkään??
Ø Timo K. Mukka oli lappilainen nero: kirjailija, runoilija ja taidemaalari, joka kirjoitti mm nuoren naisen näkökulmasta herkkyydellä jonka olen löytänyt vain ja sattuneesti myös tornionjokelaisen kirjailijan nimeltä Väinö Kataja teoksista. Timon teos Maa on syntinen laulu muuttui lihalliseksi elokuvaksi Kittilässä, ja minäkin pyörin noissa kuvauksissa. Timon lapsen kanssa olen yrittänyt istua niin ikään tornionjokelaisen kirjailija nimeltä Annikki Kariniemi rikkinäiselle tuolille josta peitti lumoava turkoosi kiinalainen, kirjoiltu silkkikangas.
Odette/Odile rooli on kiehtovan skitsofreeninen, mutta velhon nimeltä Rothbart rooli on goottilainen lain yläpuolella oleva yrmeä ylimys, joka noituu nuoret neidot… Hän voi uudemmassa libretossa saada nimekseen Paha henki, kohtalo, kuten Savonlinnan baletin sivuilla kerrotaan kuulun Bolshoi teatterin produktiosta.
Yhtä kaikki velho Rothbart on muuttanut prinsessa Odetten joutseneksi. Mutta kun Odettasta tulee Odile, myös kiltistä tytöstä tullee vamppi, viettelijätär. Voi prinssi parkaa…
Yrjö Kokko nimisen kirjailijan Pessi ja Illusia teos esittelee ihan alkumetreillään mustan palokärjen.
Musta graniitti soveltuu hautakiveksi, musta kulta tarkoittaa maaöljyä, mustapekka on lasten korttipeli, jonka poliittisesta korrektiudesta on ollut mahdollista polemiikkia, samoin leikistä kuka pelkää mustaa miestä.
Kissoilla musta väritys jostain syystä yhdistetään huonoon onneen, ja noituuteen joka jäsennetään mustavalkoisesti pelkästään negatiivisena. Edgar Allan Poe kirjoitti opettavaisen kauhean tarinan The Black Cat (1843) jossa itse kissa ei ole demoninen, vaan ihmisen minä on; varsinkaan hänen Korppi–runonsa ( 1845 ) tenho ei konsanaan laske - Musta korppi sinänsä on kaunis, uhkaava silhuetti.
Taiteessa KasimirMalevitšin teos Musta neliö on kiehtonut
vuodesta 1913, 1914 tai 1915 lähtien.
Toisaalta hersyvässä komediasarjassa Ruuvit löysällä (Fast Show, 1994 - 2001) esitellään leppoisa valkopartainen taiteilija Johnny joka maalaa luonnonhelmassa konservatiivisia maisemataulujaan, kunnes joku onneton mainitsee värin musta, jolloin papparainen saa giganttisia raivokohtauksia, repii pänselit ja kehykset ja retkituolit tuusan nuuskaksi ja vainoharhaisena huutaa kuinka hänet teljetään kellariin ja syötetään neuloja…
Muuta negatiivista: Musta leski, musta surma, musta magia, mustasukkainen, häpeäpenkistä käytetään nimitystä mustapenkki, ja Mustapaidat marssivat fasismin tahtiin Italiassa. Liikenteessä meitä pelottaa musta jää.
Musta Paraati oli kotimainen goottipunkin / syntiikkapopin ahdistunein helmi nihilistisine sanoituksineen ja saksalais-ekspressiivisine, apokalyptisen minimalistisine äänimaailmoineen.
Ø vrt. kappaleet tai levynnimet: Lady in Black, Paint it black, Black Celebration, Black Velvet, Man In Black, Bury Me in Black, Burn Black, The Black Goddess Rises, ja tietystikin Black is Black; tai hevibändit kuten Black Sabbath, joissa musta oli korostamassa tuota tummempaa puolta, "rankkuutta", toiseutta tai vastaavaa, ja se kapinoi valtavirtaa (laiskanpulleat keskiluokkaiset luteriaanit) vastaan, tarkoittihan nimi saatananpalvonnassa Mustaa messua. Mutta Titus Hjelm osaa paremmin selittää hevimusiikkiin kuuluvat ironiset, parodiset, mahtipontiset tai hurmokselliset kapinalliset konventiot, jotka siihen karnevalistisesti kuuluvat olematta silti kirjaimellisesti täysipainoista satanismia.
Mutta musta identiteettinä, rotuna merkitsi myös ylpeyttä omista juuristaan, kuten reggaebändi Black Uhuru (= Musta vapaus), liikkeessä Black Panthers ja iskulauseena: Black is beautiful!
Pseudogooteilla voi olla oma joulunsa [Within Temptation: Gothic Christmas].
Pahaenteinen musta on jännäreissä tuonpuoleisen allegoria, outo rajatila, se on vajoamista synkkyyteen tai ihmisen sisimmän kaikuluutausta: Fade to black – kun valot sammuvat, Black Moon Rising.
Me kaikki muistamme Chaplinin elokuvan Nykyaika, ja alun kohtauksen sinne päin sinkoilevasta, tiiviistä lammaslaumasta, josta erottuu ylitse muiden yksi musta lammas. Kuva leikkautuu Chapliniin taapertamassa liukuhihnan äärelle.
Ihmisvirta änkeää itsensä robottimaiseen työhön yhtä laumana ja ajatuksettomana – isojen pamppujen vain kieriessä ruplissa, kruunuissa ja zloteissa. Iso veli valvoo, ja suuri kello tikittää. Chaplinilla oli toisenlainen käsitys modernista aikakaudesta ja "koneromantiikasta" kuin kotimaisella, koneita ja autoja ja vauhdikkuutta palvovalla Tulenkantajat -ryhmällä - eiväthän he koskaan joutuneet tekemään oikeata, raskasta, yksitoikkoista työtä liukuhihnalla.
Nykyajan ainoa hyväksyttävä koneromantikko onkin Tim Burton – esimerkiksi elokuvassaan Saksikäsi-Edward, jossa koneistus on milteipä inhimillistä - silmineen, suineen ja jalkoineen; yksinäinen, vanha keksijä joutuu käyttämään koneita leipoakseen mm. itselleen pojan…
Kun katsoo Tohtori Heinrich Hoffmann nimisen kirjailijan teoksen Jörö-Jukka eli hupaisia tarinoita ja lystikkäitä kuvia 3-6 -vuotiaille lapsille502. (!!) painoksen suomennuksen näköispainosta, näkee selvästi Edwardin piikkisine hiuksineen ja pitkine kynsineen t saksineen. Tämä karmiva kirja ilmestyi jouluksi 1844, ja on sen jälkeen opettanut lapsia ankarasti kampaaman tukkansa ja leikkaamaan kyntensä – kun taas toisaalta se on ollut makoisaa kapinoimisen kohdetta hipeille, punkkareille ja gooteille. Burtonin tuotannossa on mukavasti mustiin pukeutuneita selkeitä gootteja ja gootahtavia tyyppejä – aina Vincentistä Beetle Juicen kautta jopa Mars hyökkääelokuvaan, jossa presidentin tytär on persoona joka ei pukeudu beigeen.. Beetle Juice elokuvassa mustiin pukeutunut tytär (Winona Ryder) valokuvaa "uutta" taloa johon hän juppivanhempiensa kanssa muutti, ja vain hän tuntuu kommunikoivan aaveiden (Geena Davis, Alec Galdwin) kanssa.
Itse asiassa Tim Burton itsekin muistuttaa Jörö-Jukkaa huitoessaan ja ohjatessaan tukka törhösenä.
Oliko Burtonilla ja Hoffmannillataustalla vanha, skandinaavinen ajatus kynsien leikkaamisen riitistä, kuinka kynnet leikataan, kerätään ja laitetaan laivaan (Nagelfar) purjehtimaan pois. Näin ihminen itse säästyy….
Ø hautasihan BurtonBatman-elokuvassaan Pingviinin juuri
viikinkimenoin.
Ø Nagelfar on pohjoisen mytologian mukaan laiva joka on rakennettu leikatuista ihmisten kynsistä. Tarkoitetaan myös kuolleiden kynsistä koottua laivaa. Katso myös kiinnostava eepos nimeltä Edda, josta voi lukea mm. Ragnarökistä.
Ø Ragnarök eli viikinkien jumalien (= aasojen) ja jättiläisten viimeinen taisto, maailmaloppu, maailmanpalo, myös Jumalten tuho ja Jumalten hämärä. Ragnarök on myös Richard Wagnerin ooppera ja mojova bändin nimi.
Ø "Kuolleiden kynsistä tehty Nagelfar toi jääjättiläiset Midgårdiin ja alkoi ankara talvi jonka pimeyttä kesti vuosia. Aurinkoa tai tähtiä ei voinut nähdä. Rodut kuolivat." kerrotaan Pakanaverkko ry - Vox Paganorum -nettisivuilla otsikon Muuttuuko maailmankuvamme todella? alla.
Ø "Tulee niin valtava myrsky, että maailmaa ympäröivä Midgardsormur-käärme ryömii rannalle ja sylkee myrkkyä. Naglfar, kuolleiden ihmisten kynsistä rakennettu laiva purjehtii ja pahat olennot pääsevät maahan ja Ásgardiin. Fenrisulfur nielaisee Odinin ja Midgardsormur ja Thor tappavat toisensa. Sodan päätteeksi tulijätti Surtur syöksee tulta yli maailman, polttaa Yggdrasilin ja maailma uppoaa mereen. Mutta aikanaan maa kuitenkin nousee jälleen merestä, uutena ja hedelmällisenä." jatkaa puolestaan Marko Grönroosin kirjoittama Ásatrú, aasainusko artikkeli kopsattuna Metsola – Suomen luonnonuskollinen foorumin nettisivuilta.
Ø Nagelfar, Naglfar = bläkkismetallibändejä – levyarvosteluissa ei unohdeta mainita nimen alkuperää - hienoa.
Ovatko metallimusiikin alalajit
meidän uusia saagojamme
ja museoitamme?
ajattelen kirjoittaessani näyttöpäätteellä hotpantseissa kuin Kinkkuelämää sarjan Carrie. Tai hän ei toki olisi moisia pohtinut, mutta kamera kuvaa hienosti kuinka hän pohtii ja sitten kone (mäkkiläppäri) kirjoittaa.
Muistan joskus kuinka typerä ja sadistien lapsi Picasso oli aikuisena kuulapäänä käskiessään jonkun toisen, lähinnä tietyn naisen, leikkaamaan hänen pyhyytensä varpaankynnet.
Pelkäsikö hän kloonaajia? Vai pikemminkin voodoota? Vanhoja kauhuelokuvia ja Noitia katsoneena tiedämme, että kuka meille pahaa hautookin tarvitsee vain kasan kynsiämme ja….
Mustamaalaus ei ole kivaa, pahanilman lintua sanotaan Ranskassa mustaksi eläimeksi, ja englanniksi kiristäminen kirjoitetaan blackmail. Ruotsin kielessä mustaa tarkoittava sana svart on johdannainen mm. ilmaisuihin pimeää rahaa, kuutamourakointia, sekä pimeää työvoimaa - symboloiden sanaa laiton. Black out tarkoittaa täyttä tajunlähtöä, varjostusta; black-out pimennystä; blackout katkosta.
Länsimaissa musta on surun väri mm vaatteissa, mutta esimerkiksi Egyptissä musta symboloi elämää, toivoa, koska se oli elämää ja elinkeinoja antavan Niilin lietteen väri. Kemi tarkoitti Egyptissä joko Egyptiä tai mustaa. Italiankielinen sana nero tarkoittaa mustaa.
Musta väri vaatteessa on luotettava: persoonaton ja kova agentti pukeutuu mustiin ennemmin kuin malvaan, sahramiin tai fuksiaan. Toisaalta kokomustassa trikooasussa ja kommandopipossa yöaikaan Kruunun jalokivien säilytyspaikan vierellä liikkuminen saattaa herättää huomiota.
Mutta onhan musta tärkeä väri: Musta laatikko, se on puolet shakkilaudasta,
intohimoisissa melodraamoissa Mustat silmät tai Mustalaishurmaaja se on selkeä väri.
Musta on myös parempi väri: Musta multa on parempaa kuin multa. Musta kyy on huumorisarja, samanniminen [ Blackadder ] kirjasintyyppi on goottilaisittain varsin kiehtova historiallinen kiemura kirjoitusasu.
Musta on ainakin hätkähdyttävä väri: Morsian pukeutui mustaan…
Ø Ridley Scott ohjaasi toimintajännäri vuonna 1989 Musta sade, jossa soi Iggy Popin kauniin haikea Livin' On The Edge Of The Night, jossa sanoissa lauletaan mm:
" And when the blackrain's down
In this cold gray town
I'll be waiting
Waiting at the edge of the night…. "
Musta aurinko on tuttu - niin SusanSontagin (1987), kuin Juice Leskisenkin tuotannosta,
nykyään jopa d-vitamiinia myydään tuolla nimellä ;)
Black Rainbow eli musta sateenkaari on taas MarilynMansonilta,
Ø
Mike Hodgesin ohjaasi vuonna 1989 trillerin Black Rainbow; Michael Curtizin ohjaama A Fekete szivárvány (1916) on myös käännetty englanniksi nimeksi Black Rainbow.
musta enkeli puolestaan Tuomari Nurmion pop-lyriikassa vei päivänsankarin lasten mehukesteiltä. Väri voi olla myös mystinen, tai pelottava tuntematon, kuten Musta aukko,
vaarallinen SiriusMusta Harry Potterista, tai Sormusten herran Musta ruhtinas.
Toisaalta pimeys, yö sinänsä antaa mielikuvitukselle ja luovuudelle vallan. Musta mielletään ns. normaalin vastakohdaksi, kuten Musta raamattu tai Musta messu. Musta on siis anarkistinen, poikkeava. Musta pörssi on kovina sota-aikoina ainoa toimiva kaupankäynnin muoto. Mustalle listalle joutuminen ei ole suotavaa.... Musta hevonen voi yllättää niin raveissa kuin eduskunnassakin hevostellen. Mehän muistamme Kokki, varas vaimo, ja rakastaja-elokuvan (1989) jossa ruokalautaselle asteltavassa kokonaisuudessa on jokin osa mustaa, joka sinänsä on kallista kuten mustaviinimarja, koska, ohjaaja / keittiömestari Greenawaynmukaan, ihminen / katsoja tarvitsee lautaselleenkin muistutuksen kuolevaisuudestaan – memento mori.
Teloittajan päähine on musta, ja Japanissa se on yksi kimonon väreistä kertoo meille coloria.net -sivuilla, ja jatketaan: Ø " Mustan käyttö suruvärinä saattaa juontaa seemiläiseen kulttuuriin, jossa kasvot mustattiin tuhkalla tai kuralla. Musta oli suruvärinä antiikin Kreikassa ja Roomassa, jonne tapa tuli Egyptistä (tosin varhaisessa Egyptissä suruväri joidenkin lähteiden mukaan oli keltainen)."
Ø " Fulvio Pellegrino Morato piti mustaa rakkauden ja kuoleman vuoksi tunnetun surun värinä Venetsiassa julkaistussa tutkielmassaan Il significato de' colori (1535)."
Ø " Antiikin aikaan kuoleman voimille uhrattiin mustia eläimiä. Kreikan mytologian yön jumalattarella Nyxillä oli musta, tähdinkoristeltu puku. Hänellä oli mustat siivet ja hän lähti luolastaan joka ilta ajamaan taivaan yli mustien hevosten vetämissä vaunuissa. Nyx oli rakkauden nautintojen, unen ja unelmien, mutta myös kuoleman äiti. Roomalaiset perivät mustan suruvärikseen egyptiläisiltä. "
Me kaikki rakastamme mustaa, koska se on lempivärimme, joka siis itse asiassa ei ole väri ollenkaan. Wikipedian nettisivuilla mustaa kostyymiä ovat käyttäneet SS-joukot, inkvisiittorit, merirosvot kuin myös fasistitkin. Kommunismin musta kirja kertoo " kommunismin rikoksista", mutta musta väri myös hoikentaa… Itse ajattelen mustan olevan juhlava ja arkinen väri, kunhan se on vain pysynyt mustana. Se voi olla avangardistien varuste, vaikkapa iso huivi, geometrisesti leikattu, ties mistä turpeesta kudottu. Musta hattu on harvemmin naurettava, toisaalta musta huumori on satiirin lajeista hersyvin.
1970-luvun lopulla suoraan punkista ja uudesta aallosta syntynyt vähän klubeihin, discoihin ja elektroniseen angstiin kallellaan oleva suuntaus ylpeinä aloittajinaan, pioneerit, muuntautujat ja jälkeläiset olivat selkeästi oman esteettisen ja epätoivoisen genrensä goottirockin edustajia 1980-luvulla:
Siouxsie & the Banshees,
Damned,
Sisters of Mercy,
Bauhaus,
Cramps,
Cure,
Bithday Party josta metamorfisoi Nick Cave & The Bad Seeds,
Sex Gang Children,
Alien Sex Fiend,
Gene Loves Jezebel,
Flesh for Lulu,
Doctor & The Medics,
Mission ja
Southern Death Cult joka lyheni loppujen lopuksi Cultiksi.
= > Katso NME ORIGINALS: GOTH volume 1 issue 17 -lehden gootti-numero: mustavalkoisessa kannessa keimailee Curen Robert Smith jonka tupeerattu tummahko jöröjukkatukka sekä sinne tänne sutaistu voimakas, rasvaisen punainen huulipuna on kautta vuosikymmenien ollut sitä itseään. Vaikka Cure on goottirockin lisäksi musiikkina muuttuvaista mm jazzia, poppia ja ties mitä pillipiiparismia - on Curen imago kyseenalaistamattoman gootti, jota piristää humoristisen naivistinen sävy, josta yleisö - yhtä lailla ikuisena, aikuisena lapsena jolle kaikki on mahdollista - voi nauttia. Curen mukana voi astua toisenlaiseen peili-, peli- tai ihmemaailmaan.
Se tullee ilmi tietysti teksteistä ja visuaalisesti levynkansissa sekä varsinkin persoonallisissa videoissa, jossa painajaisten vuode voi olla vaginan kaltainen vampyyri, ahmija. Mutta, pojat eivät itke.
Eli tässä en keskity nyt gregoriaaniseen k-lauluun.
" goottilainen musiikki, gotiikan kauden musiikki, johon vanhimpana tyylinä voidaan lukea myös gregoriaaninen kirkkolaulu. Goottilaisen musiikin myöhäisvaiheisiin ja osittain jo renessanssin kauteen kuuluvat ars antiqua ja ars nova sekä alankomainen koulukunta." CD-Fakta 2002, WSOY
Gothia ei osaa määritellä kevyeksi musiikiksi eikä myöskään raskaaksi rockiksi. Goth is Goth. Itse asiassa se on kumpaakin - se voi olla "kevyttä" syntikkapoppia [ Joy Division, sittemmin New Order, Killing Joke ] musiikillisesti mutta lyriikka oli ajan ahdistusta. Joy Disionin laulaja ei lopulta jaksanut tätä elämää ja hän jätti jälkeensä hymnin Love will tear us apart again. Hänen leskensä kirjoittamia muistelmia myydään nykyään jopa Anttilassa.
Angsti ei siis ollut koulun ainevihkoon raapusteltua en tykkää tillilihasta -ahdistusta, vaan jotain syvempää, tummempaa. Sitähän me kaikki tunnemme - maailmantuskaa. Goottirockin sanoitus on enemmän tai vähemmän Nuoren Wertherin, Angelikan tai Justinen kärsimystä, ja siksi se on niin helposti omaksensa tunnistettavaa; gootti ei todellakaan " pane iloisesti hammondilla" tarkoittaen uruilla tai syntikoilla soittaessaan, vaan kipu on läsnä.
Kuuntele The Screaming Tribesmenin A Date with a Vampire -ep:n nimikappaleen alun pianon pimputusta - eikö siinä olekin jotain.... särkyvän ahdistavan pelottavaa?
Maailmanhistoriallisesti goottilaisuus on aina ollut verissä ja hengissään ydinsodan uhan kynnyksellä, kun suuret valtiot nahistelevat hiekkalaatikolla keskenään, kumman haavehiekkalinna töröttää korkeammalla ja kumman on siis paremmin varusteltu; goottilaisuus on apokalyptista musiikkia joka soi otsonikerroksen ohetessa [ tärkeän tiedon ruutu: kunnon gootti käyttää sellaista hiuslakkaa joka ei tuhoa otsonkierrosta ] napajäätiköiden sulaessa; ja sittemmin talebaanien ja muiden luonnottomien mullistusten vavisuttaessa maailmaa - koskaan ei koneella lentäessä ole varma kuka hihhuli terroristi sen kylkeen pamauttaa, postitoimistossa asioidessaan ei tiedä koska roskakorissa järähtää, - elämme siis hyvin epävarmoja aikoja.
Toisaalta esimerkiksi Cure voi olla välillä jälleenrakentamisen musiikkia juuri sen hymyilyttävä naivismin ja tekemisen riemun ansiosta, että uskaltaa olla avoin, naiivi.
"Raskas" Gothic rock milleniumin kajastaessa versoutui darkwaveksi, tuska-ambientiksi [ Mortiis joka Suomen keikoillakin pukeutui kuten aina peikon irtonenään ja -korviin ja silti kaikki oli hyvin autenttisen huumaavaa shamanistista rytmiä, Mortiisin oman aiemmat levyt olivat silkkaa vielä tekemättömien elokuvien industraalia taustamusiikkia ] ja industraaliksi metalliksi - kierrellen 80-luvun kummallisuuksissa Laibach ja Einstürzende Neubaten, ja päätyen - vaan ei päättyen - 90-luvun ja siitä etiäppäin kohti orkestereita Rammstein, Rob Zombie, Nine Inch Nails, Marilyn Manson - jossa nimensä mukaan ahdistus takoi pajavasaran ja suuren metallisen koneiston hektiseen tahtiin persoonattomasti persoonallisuutta syöden, takoen ja pusertaen ihmisistä klooneja armeija-amerikkalaisia, sekä NIN ja MM on sittemmin paljon kuultu ja/tai nähty elokuvissa jotka luotaavaat amerikkalaista nykyelämän vieraantuneisuutta kuten Cronenbergin Lost Highway joka jo nimen perusteella on menossa ei minnekään, tai ainakin kokolailla hukassa / pihalla ollaan, se on kuin seisovaa vettä, haisevaa, yhteiskuntakritiikkiä ja taide-elokuvaa,
tai teinikauhua, kuten Valentine[ tuosta ystävänpäivästä raapaistu urbaani taru josta tehtiin taas kerran teinisläsheri jossa soi sekunnin verran Mansonin Valentine´s Day, ]
Matrixista - siis tulevaisuuden kauhuista nyt puhumattakaan. Industraali goottimetalli on sopivaa elokuvien selkeätä apokalyptista äänimattoa, koska me kaikki tiedämme, mitä se symbolisoi. Toivoa ei ole, pelkkää piinaa ja alistamista. Matrix on silkkaa nykyajan kauhuromantiikka - myös ihoa hivellen myötäilevää, mustan kiiltävää fetisististä pvc- ja latex-pukeutumista myöten... Vanhan ajan kelmeän sinertävän kuun valon sinisyyden korvasi absintin höyryisen hehkuva, radioaktiivinen vihreän alkemistinen sävy tässä elokuvassa.
Moderni gotiikka on tyyliteltyä, hienojakoista metallia joka voi lähennellä oopperaa, keijuhelinää tai avantgardea mallia Nightwish, Evanesence, Within Temptation ja Lacuna Coil, joissa on vokalistina karismaattinen naisellinen, mutta hoikahko pitkähiuksinen nainen upeassa punaisessa t valkoisessa mekossa ja kaulanauhassa haahuilee niityillä, kryptassa ja jään päällä..
Poikkeuksena = Distrillers - raakaa paahtoa jossa feminiini laulaja on ottanut imagokseen gotiikan lisäksi 50-luvun miehen heltan. Vaikka naisille on varattu 50-luvusta vain erinomaisten tummanpuhuvien vamppien Vampiran, Betty Pagen ja Betty Boopin osa, osa goottilaisista fiftareista naisista rimpuilee tätä vastaan, vaikka musta otsatukkansa on juuri oikean lyhyt ja tasaisesti leikattu, ja pukeutuu miten haluaa, ottaen lainauksia dragkingeiltä: hihaton vaikkapa keilauspaita joka paljastaa olkapään seudun lukuisat tatuoinnit. The Vanianettes esimerkiksi on pukeutunut koko orkesteri Dave Vanianiksi jonka imago risteilee pitkätukkaisen gootti-kreivin ja 50-luvun rasvaletin välissä - unohtamatta pukeutua kuin Phill Spectorin luotsaama 60-luvun tyttöbändi, mutta kuten haudasta nostettuna.. Crampsien estetiikka on gotiikkaa, mutta musiikki on sellaista psychobillyä, ts. psyykoottista [ psygoottista? ] rockabillyä kuin sähköiskun saanut, ja paperikorillisen verran ekstaasia napannut vesikauhuinen Elvis olisi liukastunut kylppärissä ja horkassa lentänyt hiukkaskiihdyttimeen. Tämä on erikoisen kiinnostava musiikin laji koska 70-80-lukujen taitteessa diinarit = tediboit = teddyt = rokkapilly -fanit [ jotkut sanoivat heitä myös roskabillyiksi ] hakkasivat punkkareita esimerkiksi lintukodossamme Hanoi Rocksin persoonallisia jäseniä, ja kaikkia muita individualisteja - tedit olivat siis kuten uusnatsit nykyään - vastustavat kaikkea persoonallista.
Mutta Crampsit ottivat vain 50-luvun tyylisen sekosurf-musiikin omaksi inspiraatiokseen [ eikä fasistista asennetta ] samoin kuin Dave Vanian 90-luvun puolivälin sooloilut The Phantom Chordsin kanssa. Crampsien parhaimmat koottiin [lausu: goottiin ] tietysti levylle nimeltä Gravest hits eikä greatest hits [ grave = hauta].
Crampsit esiintyivät mm teinisarjassa Beverly Hills, 90210 152. jaksossa vuonna 1995 [ Gypsies, Cramps and Fleas (a.k.a. Halloween VI )]
Katso mikä tahansa Crampsien video, jossa näytetään mitä fetisismi on... Hekumallinen, ambivalentti vokalisti Lux mustissa kumisissa stringeissään on pukeutunut korkokenkiin - voiko miehelle sopivampaa pukua keksiä!!
Lux kumppaneineen on inspiroinut suomalaisiakin karjuja pukeutumaan pyhään vinyylihaalariin ja korkokenkiin.. Hyvä niin! Löydä oma sisäinen valosi!
vitsin ydin: Crampsien syötävän goottiriuku vokalisti Luxin nimi on latinaa ja tarkoittaa valoa.
Annappa Luxin loistaa!
Toisaalta selkeä rockabilly bändi Stray Cats koreine, laitettuine poikineen joista jokunen jäsen Brian Setzeriä lukuun ottamatta näytti aika lailla gootilta ts. vampyyrilta svengasi kuin villisika kummassakin leirissä.
Ihan aluksi suuntausta
ei kutsuttu goottirockiksi
sinänsä, vaan se oli
uusromantiikkaa:
Soft Cell, Musta Paraati, jostasittemmin tuli Silmät, Visage, Pyhät Nuket, Lola Ego, Pin-Ups, Syyskuu, Tenpole Tudor, Duran Duran, Spandau Ballet, ABC, Adam Ant, Human League, Hefty Load, Shadowplay....
ja/tai futurismia:
Classix Nouveaux, Stressi, Japan sittemmin sooloillut David Sylvain [ joka jätti sittemmin meikkipussin avaamatta, valitettavasti ], Kraftverk, Organ, Gary Numan, Men Without Hats, Devo, Alaston Lounas.....
Ja kuten aina - jälkipolvi antaa suuntaukselle ja/tai ajanjaksolle selkeän nimensä kuten historiassa barokki. Nämä nimet löysin vain kasettilaatikostani esimerkeiksi, joku toinen lahopää määrittelee toisin, mutta tämä lista on tehty tunteella.. Minä vain viljalaarissa kouraisin valtaisaa säkkiä ja nämä jyvät jäivät käteen. En nyt erottanut mikä oli überkaupallista ja mikä undergroundia - tila ei riitä. Kaikkea on mahdotonta kertoa.
= > Katso NME Originals 80´s volume 2 issue 1.
Kärpästen juhlat
Muistan hyvin tuon ihanan, ihanan ajan.. Ja kuinka hienoa oli olla paikalla kun 2000-luvulla Turun Romantiikka coveerasi Tavastian pikkusiskona tunnetun pikkuklubin Semifinaalin lavalla Mikko Saarelan Organ -orkesterin futurismin kehto[- tai hautalaulua] Kärpästen juhlat - eikä mikään ollut muuttunut:
Synkässä klubin nurkassa istui ihmisiä
kovan meikin ja tylsistyneen ilmeen takana.
Vaikka pöydälle oli ilmestynyt toinen toistaan esanssimpaa usean sortin siideriä [verrattuna aikaan kun virallisesti alkoholijuomia ei ollut tarjolla, ainakaan bissen lisäksi], ei ilme ollut muuttunut hangonkeksimmäksi.
Kyse oli ns. epäaidosta musiikista [ainakin verrattuna ankarimpaan hardcore- ja oioi-punkkiin jossa mikään ei ollut turhaa kolmen minuutin rykäisyssä rämpyttäessä yhtä taitavasti kuin kissanpentu kuten kirjassa aka punkeista itsetuhoisen bändärin ja Nancyn äidin kirjoittamassa aiheellisesti huumeidenvastaisessa muistelmateoksessa Nancy taidettiin muistella Sid Viciouksen basistin taitoja, Sid & Nancy oli suuri rakkaustarina Abelaird & Heloïse malliin sekä konkreettisesti Romeon ja Julian tyyliin - yleisö tiesi, että happy endiä tule. ], siis syntikoista, joista lähti uudenlainen soundi.
Hei toi kundi meikkaa, meikkaa...
Soft Cellin dekadentin laulajan Marc Almond perin kiinnostavasta omaelämänkerrasta saa lukea tarkemmin tästä siirtymävaiheesta 1970-1980-luvun taitteessa jolloin juuri oltiin keksitty paljon kertovat ilmaukset ja määritelmät: uusromantiikka ja futurismi
vaikka näiden ismien edustajat olivat olleet itse itseään jo jonkin aikaa ilman karsinointia, ja juuri kun kansa ehti ottaa ilmaukset käyttöön tulikin näistä metamorfoosina goottirock. Mutta mitä tuo mustahuuli-ilmiö oli suomessa? Nuo kaikki meikkipellet jne. negatiiviset ilmaukset???
Muista silti: jokainen muodostaa gothika -ajatuksensa itse..
Tutustu tarvittaessa:
Seppo Bruun, Jukka Lindfors, Santtu Luoto ja Markku Salo: Jee jee jee - suomalaisen rockin historia, WSOY 2002 kirjaan [ kuten jo mainitsin muutama tuhat sivua sitten on hyvin negatiivinen sävy gootteja siis mustahuulia vastaan ] ja lue siitä aikajana 1976-1989. Tässä tiivisteinä kirjan luotsaamat makupalat Arial fonttisina ja lainausmerkkien sisällä:
" Ahistaa
Samaan aikaan Panda ja eräät muut olivat keksineet Englannista jo uusia mielenkiinnon kohteita. Nikander pani vuonna -81 punkkarikavereidensa kera pystyyn Musta Paraati -nimisen yhtyeen, jonka innoitus ei kummunnut enää tulipalokiireellä hakkaavista keesipäistä vaan Joy Divisionin ja Killing Joken kaltaisista uusahdistuneista, joiden pohjaton angsti purkautui huomattavasti hitaammassa temmossa, monotonisemmin, vaikkei välttämättä yhtään vähemmällä intensiteetillä. *Mahdollisimman psykoottista meininkiä - halus päästä sellaseen transsiin*, Paraatin alkuperäissolisti General Njassa kuvaa yhtyeensä tavoitteita." -- " Paraati ei enää marssinut nahkarotseissa vaan mustissa univormuissa. Nikander katkaisi keesinsä ennen ensimmäistä keikkaa - nyt tulivat muotiin laajemmat, sysimustiksi tai vitivalkoisiksi värjätyt ja pystyyn lakatut pehkot, kajali ja musta huulipuna. " -- " Vielä vuosia myöhemmin joku Sex Pistols -paidassa keikaroiva piikkitukka muisti halveksia basisti Panda Nikanderia: * Sä oot pettäny punkin, paska jätkä, saatanan rocktähti.* Punkkien mielestä Paraatin miehet olivat *diskohileitä*. Voi puhua väliinputoamisesta, sillä hileet vuorostaan pitivät tätä synkeää porukkaa punkkareina. "
Kuinka tärkeätä onkaan tietää, kenen joukoissa seisoo ja kenen rintanappia kantaa.
Ostin pari viikkoa (vuotta) sitten tukholmalaisesta levykaupasta 50 kruunulla käyttämättömän, tyylikkään ja tietysti mustan JoyDivisionin T-paidan; ja Killing Joken parhaimmat t pahimmat oli cd levyllä kokoelmana vielä viime vuonna Anttilan ale-korissa [ josta jokunen vuosi sitten löytyi makoisa Bauhaus-tribuutti, jossa eri bändit coveeraavat Bauhausin kipeimpiä kipaleita ] , joita kannattaa tonkia, ne voivat johdattaa nykyajan uusavuttomat tenavat todellisen graalin maljan lähteille, gotiikan alkujuurille. Tässä mielessä kaupallisuus on okei arvo - kuka tahansa voi ostaa mitä tahansa gootti-krääsää; vaikka ennen oli asia sinänsä juuri hakemalla hakea ja vaivoin löytää eli saameksi sanottuna: omisti harvinaisia aarteita jotka jokaisella karvanoppa-Aatoksella ei ollut, vaan vain harvoilla ja valituilla... Se ei siis ollut tusinatavaraa.
" Näihin aikoihin ihmismieli alkoi yhä useammin yhdistää syntikkamusiikin Lontoon klubeissa siinneeseen *uusromantiikkaan*, jossa *futuristinen* kilkutus ja eriskummallinen pukeutuminen kietoutuivat yhdeksi kulttuuriseksi kokonaisuudeksi. " -- " UUSI LAULU järjesti heinäkuussa -81 helsinkiläisravintola Klippanissa *Suomen ensimmäisen futuristi-discon* tunnuksella *tyyli on köyhän perusoikeus*. Se oli *maan ensimmäinen kokonaan narsisteille omistettu tapahtuma* ja *poseeraajien paratiisi*. David Bowien ja hänen nuorempien hengenheimolaistensa tahtiin bailaavan asiakaskunnan vaatetuksessa eksoottisten homoklubien ja ensimmäisen Ruisrockin tyylit sekoittuivat iloisesti pääkaupungin naamiaistarvikeliikkeiden antiin. " -- " Tämän pilailun jälkeen uusromantiikka alettiin ottaa todesta. " -- " Lehdistössä keskusteltiin vakavissaan *narsismista* ja *uusfuturismin* edustamasta eskapismista. UUSI LAULU otti tilaisuudesta vaarin ja aloitti joulukuussa -81 viikoittaisen Einstein-Á-Go-Go-yökerhonsa ravintola Kaisaniemen tiloissa. "
UUSI LAULU= erinomainen kasarilehdykkä, joka käsitteli mm modernia warholismia ja burroughsilaisuutta, kirjailijan huomio.
" FRANK: Parempi ottaa rikas nainen, kun tavoitella mahdottomia."
Netissä kerrotaan, että tämä kohtaus tapahtuu tapahtuu Ravintola Kaisaniemessä; olemme Aki Kaurismäen Calamari Union -elokuvassa. Ja nyt emme enää ole siinä. Vaan olemme taas Ravintola Kaisaniemessä.
*
Merry Christmas Charlie Manson!
Tididim! Pling! Pling!
eli Hyvää joulua helvettiin ja takaisin!
Yllä oleva mauton South Park -jakson 110% plagiointi ei liity alla olevaan tekstiin lainkaan. Tai hetkinen, kyllä liittyykin. Ravintola Kaisaniemen äärettömän tylystä henkilökunnasta huolimatta on järjestetty LIKEn kirjallisuustilaisuus 30.10.2003 ilta jossa keskustelu oli kaukana kuivakkaasta kravattikyldyyristä: puheenjohtaja Hannu Blommilan lisäksi mikrofonin omivat uskontotieteen tutkija Titus Hjelm, toimittaja Aki Cederberg ja uskontotieteen tutkija Kennet Granholm. Kaisaniemen sijainti on sopivan gootti ja syrjäinen, sinne on valoton matka kävellä. Sisäkatto oli goottilaisen jykevä ja tummaksi tervattu, ketä kiinnostaa. Bacardin rommin breezereiden tai vastaavisen tulijuominen korkissa keimailivat lepakot. Ja mustat kynttilät paloivat. Tai ainakin jonkin väriset.
Tapetilla oli mm vastikään suomennetut, tummanpuhuvat kirjat: Tajunnan alkemistit ja Helvettiin ja takaisin.Gary Valentine Lachmanin kirjan Tajunnan alkemistit ryöpsähtää sormille kuin pahassa darrassa olevan herra Hyden rikkihappo, ja lainaankin pitkän pätkän kirjan mainospuheesta: " Lachmanin populaarikulttuurihistoriikki iskee 1960-luvun maagisen vallankumouksen ytimeen, mystisten ja okkulttisten ideoiden uudelleensyntymään ja hippi-idealismin yöpuoleen. Lachman osoittaa, kuinka viattomuuden ajan loppuna pidetyt Mansonin perheen suorittamat murhat ja Altamontin verilöyly liittyvät olennaisella tavalla 60-luvun henkeen. Hippien(kin) saarnaama mielen vapauttaminen merkitsi paitsi rakkaudellisten impulssien, myös irrationaalisten ja tuhoisten aggressioiden vapauttamista sekä mielivaltaista operointia hyvän ja pahan tuolla puolen. Okkulttisista ja satanistisista traditioista johdetut ideat muovasivat Vesimiehen ajan henkistä ilmapiiriä, jonka kulttuurisesta kudoksesta löytyy henkisen elitismin, mentaalisen manipulaation ja fasismin säikeitä. " Helvettiin ja takaisin -kirjan tekijöiksi mainitaan Marilyn Manson & Neil Strauss; teosta lanseerataan malliin: "Shokkirockin supertähden Marilyn Mansonin omaelämäkerta on riemukkaan raadollinen matka henkilökohtaiseen helvettiin ja takaisin. Manson erittelee elämäänsä, uraansa, roolihahmojaan ja amerikkalaista yhteiskuntaa kieron kiehtovalla ja nokkelan näkemyksellisellä tavalla, jolle mikään inhimillinen ei ole pyhää eikä mikään epäinhimillinen vierasta. Brian Warnerina syntynyt rock-kameleontti oli jo lapsuudessaan kiinnostunut kaikesta oudosta ja poikkeuksellisesta; omaelämäkerta alkaakin itseoikeutetusti Brianin naisten vaatteisiin pukeutuvasta isoisästä, jonka masturbointisessioita pikkupoika vakoili. Omituisten elämänkohtaloiden, perverssien tuttavuuksien ja turhautumien patoutumisen myötä ujosta kristillisestä koulupojasta kasvaa Amerikan kiistellyin ja kohutuin julkkis, joka ammentaa visionsa mielensä kolkoista kellarikerroksista. The Long Hard Road Out of Hell etenee Danten helvetin piirien mukaisesti: Manson laskeutuu vähitellen yhä alemmas ja kertoo rikkomuksistaan ja rangaistuksistaan ikään kuin moraalin tuolta puolen, uteliaasti ja armottoman rehellisesti. Rock-kulttuurin kauhukakara pukeutuu väärän messiaan viittaan satirisoidaksee Yhdysvaltain tekopyhää, kulutuskeskeistä ja sovinnaista kulttuuri-ilmastoa. Toisin kuin useimmat kriitikkonsa, hän näkee kauas rock-kliseiden tuolle puolen.
"Sanoinkuvaamattoman perverssi ja hullu. Koskettava, hauska, vetävä ja häiritsevä. Mitään tällaista ei ole koskaan ennen nähty." – Rolling Stone " mainosta vielä perään... Ravintola Kaisaniemessä on järjestetty myös lukuisia sadomaso- ja fetisismi-henkisiä tapahtumia.
Palatakseni uusromantiikan pariin:
"Nyt imettiin voimallisia vaikutteita Gary Numanin kaltaisilta briteiltä, jotka olivat löytäneet saksalaisen Kraftwerkin 70-luvun * robottidiscon * ja pyrkivät määrätietoisella teknologisella tunteettomuudellaan kuvaamaan nykyelämän keinotekoisuutta, konemaista elämää ja muita muodikkaita käsitteitä, leikkien välillä itsekin jonkunlaista mutanttia tai vastaavaa hyypiötä." Jee jee jee - suomalaisen rockin historia, WSOY 2002
" Anarkistinen, naisvoittoinen teatteriryhmä Homo $ vieraili vuonna -82 ensi kertaa Provinssirockissa puolentoista vuorokauden nonstop-ohjelmallaan ja esiintyi muutamaan otteeseen myös Einsteinissä ja Lugosissa, joka oli ilmoittanutkin yhdeksi tehtäväkseen *kaikkien taiteenalojen uusien ja kovien juttujen tuominen yleiseen tietoon*." -- " Homo $:n esitykset olivat monitaiteellisia performansseja, jotka saattoivat pitää sisällään vaikkapa ruhjottuja nukkeja, vulvakonstruktioita, huutoa, rääkymistä," -- " veristen broilerien synnytystä, manauksia *Kuolleiden kirjasta*, tuhkan heittelyä, groteskeja kotirouvaparodioita, lihasäkeissä roikkuvia *sokeita* silmillään halkaistut pingispallot. Kerran ryhmä järjesti Vanhalla *Näppylä- ja paiseihoisten kansainvälisen konferenssin.*" -- " Homo $:llä oli myös oma Joan Bennett Museo -bändi, jonka soittokokemuksen puutteen korvasi hillittömyys; etenkin fonisti Ella Hurmeen aggressiivinen tuuttaus ja Chris af Enehielmin huohotuksesta kirkunaan yltäneet kahlitsemattomat vokaalisuoritukset olivat sen nautinnollisinta antia. " Jee jee jee - suomalaisen rockin historia, WSOY 2002
Chris af Enehielm toimi sittemmin myöhemmin 80-luvulla neonväriseen villapuseroon pukeutuneena tuotteliaana naivistisen vapaana kuvataiteilijana, jonka taulut olivat ajanjakson kiinnostavimpia antia RosaLiksomin, Kuutti Lavosen ja Kalervo Palsan taiteen kera. Ja kerran näin Chrisin - hänen ylhäisyytensä - ruokakaupassani. Nykyään[kin] hänen alaansa on teatteri.
"Mustapaitojen marssi
Juuri *kauhu* oli kantavana ideana myös musiikin ympärille kehkeytyneen alakulttuurin huvitoiminnassa. Lepakossa järjestetyissä illegaaleissa yöbailuissa kallisteltiin pulloja teurasjätteiden, ristien, sianpäiden, giljotiinien ja loppumattoman mustan puutarhamuovin muodostamassa miljöössä."
-- "Pääkaupungin *mustahuulien* tai *mustien muovityrkkyjen* nousevan kulttuurin keskiöksi muodostunut Bela Lugosi -klubi ( nimi tuli Bauhausin samanaiheisesta sävelteoksesta)
[ Voisinpa tähän lisätä että maailman kuuluisin kauhunäyttelijä Bela Lugosi on myös täsmälleen samanniminen... ]
aloitti Natsan tiloissa keväällä -82. Sen asiakaskunnan edellytettiin virittäytyvän asianmukaisiin tunnelmiin pukeutumalla mustiin." Jee jee jee - suomalaisen rockin historia, WSOY 2002
Miksi kirja antaa kauttaaltaan uusromantiikasta hyvin negatiivisen mustalla huulipunalla alleviivatun kuvan?
Heijasteleeko se valtaväestön homofobisia jne. tunteita?
"Kaupallista väkisin
Synkistelijäbändit olivat Hanoi Rocksin esimerkin mukaisesti muistaneet korostaa myönteistä suhdettaan kaupallisuuteen ja menestykseen - kysymyshän oli flirttailusta kaupallisuuden kanssa - mutta heidän ylenkatsomansa *junttius* se varsinaisesti Suomessa myi." Jee jee jee - suomalaisen rockin historia, WSOY 2002
Jää-ä.
""Joutsenlaulun" surullisuudessa oli huomattavasti enemmän vetovoimaa kuin mustahuulien Dracula-ralleissa." Jee jee jee - suomalaisen rockin historia, WSOY 2002
Jää-ä, riippuu vähän millä asteikolla mitataan. Ja kuka mittaa. Baitöwei - Joutsenlaulun kirjoittaja ja laulaja Jussi Hakulinen
aikalailla valkaisi ja takutti tukkaansa ja kirkui mustat pillifarkut jalassa ja niittiranneke kädessään, eli ei hän niin kaukana mustahuuleista ollut - hän ei vain uskaltanut tarttua mustaan huulipunaan. Tai halunnut.
Gotiikan ilmiselvyys on yksi sen viehätyksistä, nykyaikanakin - ollessani Tukholmassa vuoden 2004 ollessa lopuillaan bongasin oitis lehdestä klubin / tapahtuman nimen
Caligari
- silkkaa gotiikkaahan se.
Koska suuntaus käyttää hyväkseen tunnistettavien ahdistuneiden elokuvien, hahmojen ja kirjojen nimiä [ Caligari, Lugosi ] on helppo pysyä perässä
- vaikka olisikin oudossa kaupungissa t. maassa - ja löytää goottipaikat. Tosin pitää muistaa että kaupunki voi olla snobi kuten Tukholma: mennessämme tai korjaan yrittäessämme mennä erääseen tavalliseen baariin kesäkuumana iltana jolloin ilma oli kuin linnunmaitoa niin portsari juoksi ovelle vastaan vahtipaikalleen vaikka oli ollut sisätiloissa löhöämässä ja sanoi, etten pääse sisään, koska heillä on dresscode eli pukeutumissäännöt. Mitkä ne ovat, kysyin.
"Tänne ei tulla korsetti eikä sukkanauhat päällä eikä saappaat jalassa."
Olin ymmälläni - mutta ehkä hänellä oli röntgenkatse.
Vaikka gotiikka on joillekin muotia, niin ei se hyväksyttyä valtavirtaa ole. Menimme pöyristyneinä seuraavaan paikkaan vaikka edellisessä dresscode -paikassa oli ikkunasta kun näimme ainakin yksi naispuolinen neekeri jolla oli spagetti-olkaintoppi ja mauton, löllö tatuointi olkapäässä. Hänellä ei ollut ongelmia näköjään sisään tullessa [- ei rotu-, ei paljastava vaate- eikä tatuointiongelmia]. Mutta menimme viereiseen täyteen ahdettuun paikkaan jossa oli mukava asiakas- ja henkilökunta, musiikki on sopivasti huutavaa ruotsalaista autotalliräminää ja Judas Priestiä, ja tv ruuduissa pyöri mm Sisters of Mercyn hehkeimmät ja kolkoimmat goottivideot.
Sen sijaan kaupallinen uusi goottilaisuus - sen väylä on MTV:n musiikkikanava: esim. alkuvuodesta 2005 yhä pyörii kalpeat pojat jotka ovat keksineet uudelleen vahvan kajalin käytön eli orkesteri Good Charlotte jonka kappale Predictable on käännettynä tietysti Ennalta-arvattavissa - ja kulkee mustassa uniformussa kuin paraskin Musta Paraati. Mutta annettakoon heille siihen mahdollisuus? Tämä poppoo on Frankensteinin lailla nyysinyt gootikalta mustaan pukeutumisen, njyymetallilta aggressiivisen rummutuksen jolla voi katkaista biisin rytmin, melodiselta popilta tarttuvan kertosäkeen ja löysiltä hiphoppari-kakaroilta hupparin. Ovatko he kuin Curen uusi tuleminen? Curelle omistettiin muuten yksi MTV:n viikonloppu, ja se oli varsin hyvä se. Jopa niin ikään nuori poppari Avril Lavigne on tuhrannut pari kajalia silmiensä ympärille uusimmalla videollaan. Ai ku hurjaa.
Sen sijaan kotimaisen sello-orkesterin Apocalyptican uusin video Bittersweet eli Kirpeänmakeaa näytettiin jopa Levyraadissa ( jonka vaikutusvaltaisimpana ainoana pysyvänä jäsenenä on General Njassa => alkuperäisenä jäsenenä mustahuuliorkesterissa Musta Paraati, soolona teki maailman ensimmäisen hiphop-singlen [ I´m young, and beautiful and oh so natural ] suomessa tekijä-esittäjä ). Levyllä laulaa soolot HIMinVille Valo ja Rasmuksen vokalisti Lauri. Mehevän goottilainen video heijastaa kotimaisen luonnon, lähinnä suon pelottavaa mystiikkaa laulun lailla liikkuvan naisen hahmossa ja shamanismia, ouja-laudalla nappula liikkuu itsekseen [=> suomessa "peliä" kutsutaan piritismiksi, jossa voipaperille piirrettyjen aakkosten päällä juomalasin pitäisi itsekseen liikkua ja vastauksia antaa.... = > kun hengeltä kysytään kysymyksiä; teini-iässä kysyttäessä usein vastaukseksi tuli naapuriluokkalaisen pojan nimi vaikka kysyin elämän tarkoitusta. Toisaalta - sama asia. Silloin.]
HIM osaa myös käyttää gotiikan kieltä, tuota outoa, tummaa viehtymystä kuoleman kaipuun kauneuteen - dualismia joissa romanssin nimi on partakoneenterä. Laulaahan Valo:
" Join me.... in Death... " jossa aluksi luulee että liity joukkooni, tule vertaisekseni, mutta loppulauseessa halajataan kuolla, joka yhdessä, tai sitten laulun "minä" on elävä kuollut joka katakombista pitkin kynsin vaanii ja vaatii puoleensa tervettä kansalaista. Hämmentävää.
Paljon on ehtinyt veri kuohuta siitä kun 69 Eyesin keikan Lepakolla näin. Tämä aluksi sarjakuvarockina aloittanut bändi jumaloi nimikkosinglellään Barbarellaa [ => Jane Fondan esittämä skifi-sankari t tirkistelynkohde, nyttemmin camp. Me feministit mietimme, onko Barbarella hyväksyttävä itsenäiseksi hahmo.] ja siirtyi sittemmin kiiltävän mustaan täysgotiikkaan liukunut mm biiseillään Brandon Lee [ => Lee näytteli sarjakuvasta elokuvaksi tehdyn the Crown nimikkoroolia] ja Gothic Girl, ja vieraillessaan Krisse showssa itse blondien blondi Krisse muuntautunut Gothic Girliksi.
Uutta 2000-luvun uusromantiikkaa/futurismia edustaa varsinaisesti hyväksyttävästi Melody Club, jossa näpsäkkä imago => joka on kuin modista uusromantiikkaan juuri siirtyneen heebon kiiltävän mustat hiukset, laguunissa aukeavan trooppisen kukan punaiset huulet, huutomerkin muotoiset keinonahkakravatit, neonpinkit sukat jotka näkyvät normaalia lyhyempien pukuhousujen alta [kuten Miami Vicessä näkyi paljaat nilkat mokkasiineissa] jne. 80-luvun yliampuva rekvisiitta, ja hölmön tarttuva pop-melodia jää soimaan pitkään mieleen - vaikkei se soisikaan ruotsalaisessa mobiilimainoksessa, jossa se myös soi. Ja se soi.
=> mod oli n. 1960-luvun tyyli, lähinnä WHOn kannattaja, vespa ja pitkä anorakki-takki ja sen alla hieno puku ja tiukasti leikattu tukka. Josta jonkin verran siirtyi 1970-luvun glam rockiin, ainakin se, että pukeuduttiin kunnolla ja huolella ja ihan tällättiin verrattuna rasvatukka-rokkareihin myöhemmin diinareihin jotka vain hakkasivat kaikkia kumman näköisiä.
Melody Clubin videolla näkyy 80-luvun taidetta, johon on maalattu valtavat androgyynin naisen yksiulotteiset valkeat kasvot jotka voisivat kuulua myös hedonistiselle kyborgille, mutta kasvoista rajataan esille vain fuksian punainen suu, sitten silmät, yksityiskohtiin pilkottuina. Väreinä on muodikkaat mintunvihreän ja mansikkajäätelö - jotka ovat tuttuja 80-luvun Miami Vice poliisisarjan logosta, symboloiden Miamin seudun eksoottisia flamingoja ja kokaiinista saatua riihikuivaa. Nämä geometriset pastellikuviot kohtaavat sähkönsinisen shakkiruutukuvion - silkkaa pelkkää retroilua!
Niin ikään Bravery kuulostaa Visagen ja Classix Nouveauxin toisinnolta himpsukan verran robertsmithyläisittän tai paremminkin ahdistuneemmin iancurtistellen kulmiaan.
Nykyään on vaikea on olla kapinallinen Suomessa kun kuka tahansa hihittävä humppalaulaja pukeutuu niittivyöhön;
koska se on hänelle muotia
- goottiuskin on kaikkien saatavilla.
Kuka tahansa voi olla gootti/kuluttaja joko rahalla, intohimolla tai luovuudella. Se voi olla kapinaa, undergroundia, alakulttuuria tai massaviihdettä - mitä itse kukin haluaa. Itse kiinnostuin gotiikasta Rockradiosta kuuntelemani musiikin, originaalien lp-levyjen (joissa oli avattavat, isot kiehtovat kannet), tai kopioitujen c-kasettien ja lehtienkuvien avulla, ja varsinkin kauhu-genren vampyyrien ja yleensä koko kauhuromantiikan kautta, 1970/1980-luvun vaihteessa, jolloin sitä ei ollut kaupallistettu, joten kaikki kiva krääsä oli Lontoossa ja Vatikaanissa. Siis yhtä kuin Kuussa. Gotiikka on yksi osa-alue persoonaani/naamiotani, joka enemmän tai vähemmän on kuplinut pinnan alla.
Juuri kun sain lauseen kirjoitettua Carola Häggkvist alkoi esittää tv:ssä hölmöä poppia Hej Mickey, Främling kuten 80-luvulla, mutta tämä jeesustelija esiintyy nyt mustassa nahassa, remmisaappaissa, strassit kiiltäen. Kaikki vain muodin tähden. Koska kasari on pop.
..... toisaalta on hauska huomata miten hempeät miespuoliset kasaripopparit ovat käyneet metamorfoosin läpi -kuten Limahl [=> Kajagoogoon laulaja sittemmin sooloilija, katso myös Neverending story ] joka viimeksi nähdessäni on aivan timmilaiha, irokeesipäinen, tatuoitu ja lävistetty kaunis korsto joka ihan semmoisenaan kävisi Begbien vai mikäs se RobertCarlylen rooli Trainspottingissa olikaan.. Samoin Nick Kershawia ei ollut tuntea skrodempana ja kaljumpana juippina kun kahvilassa viereiseen pöytään istui. Ei, silloin ei kukaan laulanut Ei väli pöytien lie... eli Rakkauden jälkeen jonka kyllä Belaboris lauloi.
" "Futurismi" ja synkistely,
jotka olivat nostaneet koskettimet kurssiinsa, tarjosivat tytöille luonnostaan enemmän tilaa kuin mikään aikaisempi rockin muoto." Jee jee jee - suomalaisen rockin historia, WSOY 2002
Täysin turhana tietona fanaatikoille jotka jo tämän tietävätkin: esimerkkeinä Sisters of Mercy, Electric Blue Peggy Sue And The Revolutions From Mars, Sique Sique Sputnik, on tuttua huttua naisten vetää epäiloisesti hammondilla. Kirja lataa listalle kotimaisittain lisää: Ret Marut, Burundi.
" Ei ole sattumaa, että Belaboriksen synty osui futurismin ja mustahuulien aikaan. Vaikka noiden vuosien musiikki kuulostikin näennäisesti vakavalta, sitä ympäröivässä alakulttuurissa oli oleellisesti kyse näytelmästä, leikistä. Kun kaikki näyttivät transvestiiteilta tai androgyyneiltä, sukupuolisekoituksilta, oikeatkaan naiset eivät vaikuttaneet niin poikkeuksellisilta tapauksilta kuin rockhistorian varhaisemmassa vaiheessa." Jee jee jee - suomalaisen rockin historia, WSOY 2002
Joten kuten tähänkin johtopäätökseen olen tullut, mutten löydä muistiinpanoani mistään.
Mitäs uutta, Tura Satana?
What´s new, pussycat wouuu-u-oo-oo?
Tura Satana näytteli kiiltävien mustien hiusten kera goottilaisena ikonina sekstisessä, halvassa seksploitaatio-elokuvassa Faster pussycat! Kill! Kill! ja sai aikaan mietintää, oliko hän vain vähäpukeinen objekti vai peräti tyttövoiman esitaistelija? Satanan fetisistinen hahmo julisteessa oli helposti samaistuttavissa: upea, itsenäinen ja tumma.
Aarrekammio ei pysy hiljaa:
" Goottilaisromantiikka ei mennyt manalle Bela Lugosin kera, vaan eli edelleen popin marginaalissa" Tampereella jossa "toimi vuosina 1987-1988 jopa goottilaisuuteen, syntikkapoppiin ja (mm saksalaisen Einstürzende Neubautenin innoittamaan) "teollisuusmeteliin" erikoistunut Black Celebration -klubi." -- "Kerhotoiminann kattaviin voimiin kuuluneet Two Witches -yhtyeen aktivistit perustivat surusanomansa levittämiseksi oman Darklands-merkkinsä." Jee jee jee - suomalaisen rockin historia, WSOY 2002
Mielestäni post-uusromantiikkaa ja bäk-futurismia edustanut 1980-luvun lopun erinomainen orkesteri Shadowplay esiteltiin kirjassa näin =>
" Ryhmä julisti koko olemuksellaan - ja etenkin Ifgrayn kaljupäisellä keskitysleiriolemuksella - sitä totuutta, että elämänväsymys on terve piirre nuoressa miehessä. "Kauniita melodioita mut että musiikissa on kutienkin jotain ahdistusta", Ifgray kuvasi metodiaan. Hänen ainoa varsinainen aiheensa oli se, että "aika vaan menee ja ei oo oikein mitään merkitystä millään - siitä mä nautinkin kummasti". " Jee jee jee - suomalaisen rockin historia, WSOY 2002
Aikalais-taiteilija Rosa Liksom kirjoitti esikoiskirjansa Yhden yön pysäkki 1986 iskulauseeksi [ tämän voi ymmärtää kolmella tavalla] Kaikki on nastaa kun mikään ei oo tylsää. Jossa on myöskin kierteisellä siis vinksahtaneella tavalla sanottu ajan hengen ilmaus, tai niinku silleen. Ihmiset olivat aika lailla hukassa, mutteivät vatvoneet vaan tyynesti listasivat nihilismiään, tai jotain. Minulle musiikki ja kirjallisuus esimerkiksi eivät ole olleet koskaan jyrkästi tärkättykaulaisena pysähtyneisyyden aatelisena t. porvarillisena muotona eri karsinoissa tai jos ovatkin, niin heinää nyyhdetään kummaltakin puolelta. Tämä taas ei tarkoita sitä että mielestäni olisi oikein syyttää suuria kirjallisuuspalkintoja siis selvää rahaa pelkästään poppi-iskelmälaulajille ja visailujuontajille. Ei, oikeat kirjailijat tarvitsevat kirjallisuuspalkintoja siis -rahoja, että voisivat tehdä työtään, siis kirjallisuutta kun näillä julkuilla juoksee grameksit ja kaikki - he siis saavat jo joka puolelta saavat tulonsa eivätkä ole siis köyhyys-kirjailijoita eivätkä kirjailijoita ollenkaan. Potut pottuina ja pahimmat viipaloidaan.
Palatakseni mustasta huumorista eli arkitodellisuudesta näennäisen vakavailmeiseen mustahuulismiin; kirjan plaraus jatkuu:
"Marginaalirokkiin keskittynyt Shadow Club on parissa vuodessa kasvattanut tarjontansa neljään-viiteen iltaan viikossa. Café Nouveau, joka tarjoaa neljästi viikossa blues-voittoista rockia, on päiväsaikaan suosittu ruokapaikka." Jee jee jee - suomalaisen rockin historia, WSOY 2002
Nämä olivat niitä viimeisiä klubeja 1990-luvulla Horror clubin [vai mikä sen nimi oli jossa oli vitriinissä yksi täytetty kenobiitti => Clive Barkerin romaani ja elokuva Hellraiserin pelottava neulapäinen hahmo Pinhead, ja jossa sain kuvauttaa itseni Polaroid-otokseen yhdessä aika lailla kookkaan ja painavan naarasboa Mantan kanssa, vai oliko se -python?, [ terveisiä vaan ]
ja tietysti minäkin leikin hetken käärmeenkesyttäjää; apropá, oli muuten hienoa kävellä Lontoon metroasemien uumenissa vuonna 2004, ja huomata upeitten Oopperan kummituksen julisteiden lisäksi suuria, kiiltäviä Hellraiserin julisteita jotka metallisen sinisen hohtavina muistuttivat olemassaolostaan - että kaupallisuus mahdollistaa sen, että kaikkea kivaa joka ennen oli mahdotonta t suuren työn takana voi ostaa tai ainakin kilpailuttaa missä tahansa drugstoressa ja ostarilla.]
ja Berlinin lisäksi, jossa kehtasi enää olla nihilistinä Bäkkärin [=> Back Stage club] jättämän riippuvaisuuden jälkeen. Silloin tällöin joku gootahtava paikka nousi feeniksinä 2000-luvulla vaikkapa Kallioon, mutta kun vaakakuppiin laittaa liian hintavan siiderin ja levyltä liian hiljaisella soitetun goottimusan, tullee halvemmaksi ja hauskemmaksi jäädä kotiin. Ehkä meistä on tullut liian vanhoja? Puhun tietenkin helsinkiläisistä paikoista.
Mutta oliko, onko goottilaisuus itsekeskeistä?
Kun esimerkiksi 1970-1980 -lukujen taitteessa nerokkaimpien punk-bändien joukossa se kirkkaasti yhteiskunnallinen Dead Kennedys lauloi Holiday in Cambodia, ja jopa levyjen kansissa Jello Biafra otti kantaa mm kehitysmaiden nälänhätään haluten aiheesta provosoida ajattelevat ja anarkistiset punkkarit vastarintaan [ koska tavikset ja tulevat jupit ajattelivat vain rahaa rahaa ], niin 1980-luvun goottibändit käänsivät polttopisteen sisäänpäin, kuinka länsimainen nihilisti kakara voi huonosti, ja on niin täysin rikki.
=> lue vaikka Lilli Riihenranta: Hyvinvointikakarat kirja, joka maukkaasti kertoo miten 1980-luvulla meillä kotomaassa voitiin. Ai niin, goottilaisuus on myös musiikkia, pahus. [ alleviivaavan ironinen huomautus, tämäkin ]
Goth, Goth Rock, Industrial Goth,
Goottirock jne B:stä D:hen
on kiinnostava, selkeä musiikinlaji johon kuitenkin kuuluu variaatiot ja poikkinainti.
Tärkeää on mystisen tunnelman luominen haudantakaisella, kiehtovalla maskuliinisella äänellä á la Sisters tai Type O Negative, joka ei vikise vaan vie ihanaa rappiota kohti. Tällä kylmällä ja pelottavalla esiintymisellä ja äänellä oli selkeä seksuaalinen lataus: of Mercy
se luo odotusta jossa itse akti on vähintäänkin ylimaallista.. Niin ikään osa näistä mastereista omasi kiitettävissä määrin itseironiaa.
Tietystikään näitä levyjä ostaessa motiivina ei ollut masturbointi - ei ei, se ei ole niin yksioikoisen puuduttavaa aivotonta kuten miesten tekemä miehille tarkoitettu porno - vaan ambivalentti seksuaalisuus häilyi siellä jossain rivien välissä ja alitajunnassa, syvällä. Ja erityisen kolkko, siis ristiriitainen, atmosfääri vain lisäsi tuota "hehkua".
Bauhaus
kuvaa synteettisaattoreilla ahdistuneisuutta, ihmismielen pirstaleisuutta ja luovuutta [esim. sanoituksista kökösti suomensin 80-luvun alussa: Nainen on palasina/juhlissa/puolueissa - ja olin tulla hulluksi ], ja heidän videonsa kuvastivat 1920-luvun saksalaista ekspressionismia [ Tohtori Caligarin kabinetti, Nosferatu] häiriintyneimmillään. 1920/1930-luvun ahdistunut avantgardenäyttelijä Antonin Artaud [ joka myös toimitettiin mielisairaalaan Janet Framen, Onervan, Mannerin, Saden jne tavoin ] toimi roolimallina. Valkokankaalla kolkossa Verenjano (Hunger ) elokuvassa Bauhaus pääsi aivan elokuvan alkuun - aloittamaan koko elokuvan, 80-luvun kolean itsekkään aikakauden vaikkakin lopputeksteissä krediittinä luki epäpyhästi " Discoband: Bauhaus ". Voiko suurempaa loukkausta olla 1980-luvulla esigootille eli uusromantikolle ja futuristille että sanoo häntä diskohileeksi!! Ei. Parin vuoden päästä pahin haukkumanimi oli juppi.
Mutta elokuva alkaa lumoavasti, bassot ja rummut ja mielipuolisen murhaajan terän lailla viiltävät syntikat pumppaavat veren rytmiä joka toistaa maagisena sanoja Bela Lugosi´s Dead, ja kaltereiden takana liikkuu ahdistunut hirviö - Bauhausin laulaja Peter Murphy kaitoine kuunkauniine kasvoineen, välillä leikataan eläinkokeisiin ja laboratorioapinoihin jotka yhtä ahdistuneesti ja vimmatusti haluavat päästä tästä tuskasta pois. Erinomaista. Undead Undead Undead. Lyriikoissa toistetaan maagisesti Bela Lugosi on kuollut. Elävä kuollut. Elävä kuollut. Elävä kuollut. Elävä kuollut.
Bändin nimi kopsattiin semmoisenaan Saksan Weimarin 1919 perustetusta arkkitehtuuri- ja taideteollisuuskorkeakoulusta nimeltään BAUHAUS, jossa opetti häikäisevät nerot taiteen saralla, tai ainakin tiukasti oman abstraktin linjansa pitävät mm Kandinsky ja Klee.
[ Turhan tiedon ruutu: Nykyään laulajalla, jumalaisella Peter Murphyllä on aika Ankara linja: hän on kääntynyt muslimiksi Turkissa (!), tehnyt lapsia, mennyt naimisiin, eikä enää paljoa esiinny. Niin ikään Classix Nouveauxin vocalisti Sal Soloon siirtynyt esiintymään pelkästään gootti-kirkkoihin ja myös kääntynyt uskoon. Ikävä kyllä. ] Millaisia aikoja me elämme!! Never again! Never again! Ooo-ooo-ooo! ja syntsasoolo... zydydydydym...
Hassua, sillä aiemmin hupi-ohjelma Mot [vai hetkinen, oliko se sitten asiaohjelma?
Hyppönen Enbuske Show parodioi aiheesta aiheellisesti omassa Mott -osiossa joka oli lyhenne Mitä On Tavallaan Tutkittu..] demonisoi hevimusiikkia täysin typerästi aiheeseen perehtymättä ja helppoa julkisuutta kalastaen näyttäen klipsejä mm helsinkiläisiltä varsin maukkailta ja helvetillisiltä [ ainakin hellekesän lämpötilansa mukaan, mutta kuka sitä käskee pukeutumaan kokomustaan pvc:hen joka ei hengitä - suosittelen lateksia sen sijaan ] ulkoilmassa [ => suoranaisessa auringonpaisteessa ] pidetyiltä Tuska-festivaalilta, sanoen pikku noitia wiccoiksi ja ollen muutenkin niin halveksittavan helppoa sosiaalipornoa, ja paljon skandaalia tyhjästä nostattava eikä perehtynyt asiaan lainkaan.
Myöhemminkin tv-kanava ykkönen näytti Tuska-festivaaleilta makeimmat palat - mutta tällä kertaa näytettiin bändien konsertit.. [mm makoisa Type of Negative joka esiintyi sairaalan vihreissä puvuissa, massiivinen vokalisti on esiintynyt myös Playgirl-lehdessä tärkeintä, massiivisinta instrumenttiansa esitellen, eikä ihme, että lehti meni kuumille kiville. ] Mortiis in levyllä ihmisen äänet ja viulut kohoavat virvatulien ja aaveiden lailla; hänen vanha tuotantonsa on lähellä [pelottavaa] pohjoismaalaista, barbaarista kansanmusiikkia, joka on sakraalia, puhdasta, ja silti pakanallista, aitoa, ja sopisi siltä istumalta mihin tahansa sarjaan Xenasta viikinki-dokumentteihin. Uusi tuotanto on lähinnä tanssittavaa syntsaa välillä jopa [ mm glam- ja taiderockryhmän Roxy Musicin ex jäsen sitten sooloksi että taiteilijaksi siirtynyt Brian Eno jonka tuotoksista ei voi sanoa että tipahti kuin Eno veneestä. Tai sitten voi.] Enon lanseeraamaa ambienttia, tosin mustanpuhuvin painotuksin - yhtä kaikki, silti hyvää dark wavea.
Madonnan Frozen ja Christina Aguileran Fighter ovat videoina visuaalisena kokonaisuutena gotiikkaa, vaikka musiikki on vallan muuta. Tuon Fighter videon oli ohjannut kiinnostava taiteilija Floria Sigismondi.
Niin ikään
Dead or Aliven
[ There`s is ] Something in my House
video on silkkaa sitä itseään:
dekadenttia kauhuromantiikkaa:
on synkkäja myrskyinen yö, sininen, piilottava hämy
peittää raunioituneen linnan,
jonka uhkaavalle ovelle
saavumme lyhty kädessä,
salamointia, suden ulvontaa,
suden ja laulajan Pete Burnsin
kaidat kasvot vaihtavat paikkaa
pitkä tamminen ruokapöytä, androgyyni
kundi tiukoissa lycratrikoissa, on täysikuu,
hämäriä nurkkia, dekadentteja pitoja, raskas
kynttelikkö, & tupeeratut ja kreppiraudalla
sähäköitetyt pitkät mustat hiukset, dandyjä,
kanssajuhlijoita....
Tämän sensuroimattoman videon näin ensimmäistä kertaa ihaa tuoreeltaan jostakin ruotsalaisesta musiikkiohjelmasta - ruotsalaiset kun eivät koskaan ole olleet niin turhan kainoja esittävää taidetta kohtaan.... Ainoa sensuurin paheksuma kohta on kun ihastuttava Pete Burns kuorii banaania ja iskee silmää....
Niin ikään Damnedin Anythingvideota ei suositella herkkähermoisille: siinä vokalisti Vanian on suihkussa [!] ja sitten goottilaisen antoisan ruokapöydän äärellä, onkohan se paksua tammea, kyntteliköt ovat myös raskaat ja orkesterin jäsenet jotka eivät ole Draculan vieraina vaan itse aatelisina linnassaan ja istuvat tuolilla jotka pyörivät akselinsa ympäri räyhähengen lailla, ja syövät meheviä hedelmiä kuin orgioissa..
Videot, faktat, anekdootit, nettijuorut ja unet menevät sekaisin, enkä tiedä mihin lokeroon voisi laittaa klippiä jossa ulkosalla leikkivä pikkupoika Marilyn Manson pysähtyy, koska löytää abortoidun sikiön, joka köllöttää kahvipurkissa.
Suhteellista, rakas Watson
Einstein mietitytti minua - miten rauhanliikkeen aktiivinen jäsen antaa julki kaavan jolla voi loihtia atomipommin? Ja toisaalta miksi ihmiskunnan suuriksi keksinnöiksi lasketaan AINA tappavat aseet? Eikä maailman tärkeintä keksintöä, ehkäisyä? Tulen, pyörän, kirjoittamisen, tiskihyllykaapin ja kameran lisäksi.
Uusromantiikka
- siitähän kiihtyy
jokainen meikattu iikka
Minä könytin katsomaan yöllä televisiota, Ruotsin kakkoselta tuli Musikbyrån, jossa toisena teemana oli uusromantiikka, New Romantic.
Tässä alhaalla muistiinpanot Arial-fontilla joka suoraan käännettyinä, analysoituna tai lyhennettynä ruotsista ja englannista, ja omat kommentit times new romanilla. Kyse on musiikkilajin ja koko imagon, sykkivän uuden ja kiehtovan, paheellisen suuntauksen synnystä ja kultaisina vuosina noin ajanjaksolla 1979-1982. Uusromantiikka osittain syntyi punkista ja osittain 70-luvun glamrockista, ja flirttasi disconkin kanssa.
Tässä listatut tärkeimmät uusromanttiset videot, joita Musikbyrån sisäisessä tanskalaisessa ohjelmassa näytettiin:
Human League: Circus of Death, 1978.
- Pohjoisen avangardeja! Ja aika lailla vaikuttaneet Marilyn Mansonin Holywood - levyn soundiin.
Visage: Fade to Gray, 1980.Visage: Visage, 1980, Visage: Mind of a Toy, 1980.
- Täydellistä uusromantiikkaa! Falskia! Androgyynejä kalpeakasvoja tyhjissä kulisseissa! Haaremihousuja! Klowniksi pukeutumista! Marionetteja joilla Steve Strangen kasvot! Kun kuuntelee biisiä edes kerran huomaa kuinka paljon se on vaikuttanut Kentin biisiin Kärleken väntar kertosäkeeseen..
Spandau Ballet: To get a long story short, 1980.
- lyhyestä virsu kaunis, Spandaun kokoelmaa myytiin alehintaan anttilassa.
Soft Cell: Tainted Love, 1981.
- tämä pätkä on eri videoversio kuin yleensä, Mitä! Olenko tullut orgioihin? -tyyliä.
Soft Cell: Bedsitter, 1981.
- yksinäisyyden ja alienaation heijastelua juhlien ja bilettämisen jälkeisessä klaustrofobisessa realistisessa yksiössä, vaikuttanut aikalailla Curen videoihin, sanoisinpa peräti..
Antoi ymmärtää että vain kaltaistensa siis uusromantiikkojen joukossa saa olla oma itse, kun taas törkyinen kasari-brittein saarten konservatismi ja aggressiivisuus näyttäytyy barbaarisena uhkana jota "pelätään" neljän seinän puristuksessa..
Duran Duran: Planet Earth, 1981.
- näytti miten nykivästi uusromanttisia biisejä tanssitaan, keskitysleiri kohtaa sähköiskun -tyyliin
Depeche Mode: I just can´t get enough, 1981.
- Aikakauden slogan, kun mikään ei riitä... Eikä mistään saa tarpeekseen..
Kun muutamaa vuotta aiemmin Johnny Rotten lauloi, ettei tiedä mitä haluaa, mutta tietää miten saa sen, niin nyt haluttiin vain lisää ja lisää, eikä mikään maailmassa riittänyt..
Culture Club: Do you really want to hurt me, 1982. > lähellä reggaeta, huisa hitti. Seksuaalinen vallankumous, vapaus oli osa liikettä.
Adam Ant: Stand and deliver, 1982.
- Johnny Depp lainasi aika lailla Antin garderoobista luukkiansa Pirates of Caribbean-leffaan.
ABC: Look of Love, 1982.
- Aivan ihana pop-levy, jonka ainoa vika on se, että se on täydellinen.
Soft Cell: Memorabilia, 1982.
- aivan selkeä esi-ambientti
Spandau Ballet: Gold, 1982.
- Laulaja Tony Hadley vieraili näyttelemässä Down to Earth -sarjassa tietysti linnanisäntää ja entistä rocktähteä. Nam!
Tästäköhän sain alitajuntaani "keskitysleiri kohtaa sähköiskun -tyyliin", koska Spandau = eräs vankila jonne keskitysleirien teurastuksesta vastuussa olleet pantiin jäähylle hetkeksi, ja baletti = balettia. Vaikka uusromantiikka oli miltei kokonaan poliittisesti julistamaton, vain hedonismiin, individualismiin, itsensä ilmaisuun, keskittymiseen ja jumalointiin keskittyvä ihana ihana virtaus, kyllä pinnan alla kyti jotain.
[ Kun taas Billy Bragg ja Clash olivat uuden aallon puolelta selvimmät julistajat, joilla on yhteiskunnallista sanomaa. ]
Uusromantiikan puhkeaminen liittyi sopivasti ajallisestikin yhteen musiikkikanava MTV:n perustamisen kanssa vuonna1981;
me elimme uutta, visuaalista, täyteen ahdettua, mutta tyhjää aikaa.. Vaikka uusromantiikka
new romantics "puhkesi" 1978-1979. Tai ainakin silloin sillä oli jo nimi ja vankka kannatus. MTV oli uusi, ja tarpeellinen väylä. Punkista noussut uusromantiikka soti aika lailla punkin arvoja vastaan. Vai sotiko?
Brittiläinen uusromantiikka voidaan jakaa karkeasti kahtia kuten Britannian karttakin: köyhään pohjoiseen ja rikkaaseen etelään.
Vrt. lintukodossamme 1980-luvun alussa uusromantikko sai olla vain Helsingissä, ei missään muualla. Se oli absoluuttinen fasistinen kirjoittamaton ja ääneen sanomaton sääntö, josta ei poikettu. Suomessa köyhän pohjoisen ja vauraan etelän juopa kapeni kun Dekadenz -liike alkoi myydä krääsäänsä postimyynnillä - kaikilla oli oikeus Dekadenziin! Kits siitä Ville Nisonen, sinun Propagandasi oli balsamia rikkihapolleni!!
Köyhää pohjoista edusti ensimmäisen uusromanttisen bändin SoftCellin vokalistin keulakuvan Marc Almondin kertomana tietysti oma bändinsä...
Joskus vuoden 1993 kieppeillä suomalainen Yle rohkeni näyttää upeassa Royal Albert Hallissa taltioidun Marc Almondin hunajaisen pistävän koskettavan konsertin, jossa hän esitti Soft Cellin ja oman soolotuotantonsa helmet, sekä paljon myös Jacques Brellin biisejä mm Jacky, If you go away, ja on aikakautemme viimeisimpiä tulkitsijoita ja sinällään sopii Judy Garlandin, Billie Holidayn ja vastaavien katraaseen kärsivänä tulkitsijana. Joku voisi pitää teatraalisena ja pateettisina, mutta hyvät hyssykät ja höyhenpuuhkat! Kysehän on glamourista, ja suurista repivistä tunteista, kielletystä rakkaudesta, hylkäämisen tunteesta, ahdistuneisuudesta, kaikesta joka satuttaa... Ja siinä pitääki paljettien ja konfettien ja pitsipöksyjen ja höyhenten lennellä. Almond on myös niin ikään syvimpiä sisimpiään myöten gotiikan ensimmäisiä dandyjä ja dekadentteja, siis sitten 1800-luvun lopun. Suosittelen hänen vähintäänkin rääsyistä rikkauksiin ja takaisin ja taas uudelleen - omaelämänkertaansa luettavaksi, ja kaikillahan meillä on hävytön vinyyli Soft Cellin Non-Stop Erotic Cabaret.
Kuuluisin Soft Cell laulu on kuitenkin vuoden 1981 cover-hitti Tainted love, jota coveerasti Marilyn Manson 2000-luvulla ihan kännyköiden soittareihin ja ruotsalaisen käsipalloturnauksen tunnariksi asti - näin voi tuhma ja houkutteleva taide liikkua keskellämme vapaasti, ja kutsua puoleensa muitakin kuin meitä asiaan paneutuneita fanaatikkoja...
Viimeksi Almond oli suomenkin viihdeuutisissa otsikoissa loukkaannuttuaan syssyllä 2004 vakavasti liikenneonnettomuudessa, josta onneksi tokeni. Pinkkejä ruusuja ja kultapölyä toipilaalle!! Mutta palatakseni kuun pinnalle ja uusromantiikkaan, tuohon ruotsalaiseen ohjelmaan.
Brittein köyhää pohjoista edusti aidosti paheelliset, seksuaalisesti määrittelemättömimmät, vapaamielisemmät ja katu-uskottavammat Soft Cell, Heaven 17, Cabaret Voltaire ja alkuajan Human League, kun taas vaurasta etelää edusti siistimmät jupahtavat Duran Duran ja Spandau Ballet. Kun pohjoisen uusromantikoille tietty "sleaziys"
(= hyvin vaikeasti käännettävä sana, yhtä aikaa tsot tsot tuhma,limainen, ja iljettävä, ja tuhma, tumma, ja houkutteleva ja käärmeen lailla kiemurteleva, kiiltävää nahkaa, röyhkeää asennetta.. ) oli aito osa rähjäisine, ahdistavine miljöineen, joissa vesihanat tiputti ja kapeine kujineen, oli taas etelän pojilla kaikki pinnallista.
Ja uutuutta kiiltelevää rehvastelua Duran Duran [ nimi taidettiin napata Barbarella -nimisestä skifi -taideteoksesta ] muuntui kiinnostavasta androgyynistä pop-bändistä täysin jupiksi ilmiöksi videoillaan, joissa shamppanja virtasi ja naisia esineellistettiin seksityön nimettöminä ammattilaisina, että bändi taatusti olisi hetero ja "rohkea" miehiltä miehille tarkoitetun sovinistisen eksploitaation näyttämisen myötä - liittyen aivan selkeäksi Amerikan Psykon hengettömäksi hengenheimolaiseksi, ja pääsipä DD jopa Bond-tunnariksi asti [ View to a Kill ], kun taas pohjoisen edustajat olivat selkeästi seksuaalisesti vapaita, liikkuvia ja samalla määrittelemättömissä.
Duran Duranin videot näyttivät ökykalleilta, ne oli kuvattu ulkoilmassa aidossa luonnossa ja turistirysissä Antiguassa ja Sri Lankassa, ja julistivat 80-luvun karmeata kommunismin vastakohtaa, naurettavaa juppitouhua - purjehtimista ja purjehduskenkiä, pyrskähtämistä koskemattoman laguunin turkoosiin vilpoisuuteen, ja jatkuvasti täyttyvine laseineen, ne opettivat kuinka rahalla saa robotin tai kloonin oloisia tyhjiä, mykkiä mallityttöjä, joiden päälle räiskiä maalia; bändin jäsenten aitoa rusketusta korostavien valkoisten pukutakkien olkatoppaukset meinaavat juuttua kiinni karmeihin tai sitten he seikkailivat viidakossa Indiana Jonesin malliin mutta huulisynkassa; kun taas toisaalla Soft Cell [ = pehmustettu selli ] orkesterin videoissa, esimerkiksi juuri biisissä Bedsitter pojat olivat sisällä kalpeita, auringolta suojassa, ja vesi tippui ruosteisista hanoista ja tapetti repsotti.
Thatcherin ajan rautakoura oli jakanut maan kahtia: pohjoisessa kukoisti työttömyys, kun taas etelä materialismin mammonan myötä vain kasvoi taloudellisesti. Etelän kersat vain juhlivat ja juhlivat, kun pohjoisen ipanoilla oli vain
eskapistiset, uusromanttiset levynsä, joiden avulla pääsi kurjuutta pakoon, sai unelmoida.
Marc puhuu kiihkeästi ja nopeasti, ja jatkaa:
" 1970-1980-luvun vaihteessa meitä alkoi kiinnostaa innovatiivinen, toisenlainen, uusi - jollaista ei ollut aiemmin. Soft Cell oli ensimmäinen elektro-duo, bändi jossa oli vain laulaja ja synteettisaattoreiden / keyboardien soittaja. "
Toisaalta tällainen miehitys on sopivaa kun keikkapalkkaa maksetaan. Toisaalta Almond arvoi käyttäneensä noin 5 miljoonaa kruunua huumeisiin. Irvailijan. huom. Visagen Steve Strange panee paremmaksi: 10 miljoonaa kruunua rännistä sisään.
Tässä jää Sartren kamankäyttö aika edulliseksi...
Almondin mielestä uusi mikrosiru syntikoissa oli upeaa, koska se mahdollisti että kuka vaan voi ostaa syntikat ja tehdä itse kotona musiikkia;
Kun taas uuden aallon puolelta Boomtown Ratsien biisissä I don´t like Mondays yksi pelon aihe oli juuri mikrosiru. Tulevaisuus pelotti, totta kai. Näyttelihän Boomtown Ratsien laulaja nykyinen sirBob Geldof kipeästi The Wall elokuvassa rockunelmaa joka paikka paikoin puski päälle fasistisena painajaisena.
Jos uusromantikot harjoittivat eskapismia pelkästään uusromanttisten levyjen kautta, niin osa romantiikkaa tarvitsevista ja arvostavista naisista harjoittaa eskapismia romanttisten historiallisten romaanien lukemisella. Niin olivat pohjoisen uusromantikot kuten paroni-tohtori Fankensteinin ja herra Hyden seuraajat - eivät pelänneet mitä purnukasta ja taikalampusta nousi ajan henkenä?
tuota upeaa musiikkia, johon vaikutti 70-luvun glamrock, varsinkin Bowien ja juuri Iggy Popin kanssa tekemien levyjen mm Low soundimaailma ja biisien Nightclubbing sekä Roxy Musicin jäsen Brian Eno joka on aikalailla syntikoitten velho ja lanseerasi tulevaisuudessa musiikinlajiksi ambientin, myös taiteilija joka vieraili Kiasmassa.
Se oli kieroutunutta, vaihtoehtoista glamouria, johon ihmisillä oli varaa,
he pukeutuivat hassuihin vaatteisiin klubeille mennessään ja vastaisku varhais-thatcheriselle konservatismille.
Soft Cell oli ensimmäinen bändi joka esitti MTV:n videoshow´ssa 12 parasta biisiään, tyyliin Entertain me, ja käytössä oli koko shäbäng sutsisatsi: kääpiöitä, käärmeitä, jonglöörejä, tulennielijöitä - koko sirkus nimeltään Non Stop Exotic Videoshow*, josta nuoren nuori Almod oli aidon tohkeissaan.
Silloin oli vielä viimeisempiä, värikkäitä pop-hahmoja, Almod toteaa.
* = mukaillen sensuroidusti Soft Cellin levyn nimeä Non Stop Erotic Cabaree.
Toinen tärkeä ajan hahmo oli Visage nimisen pinnallisista pinnallisimman eli esteettisimän bändin jossa kaikki oli prikulleen: meikit, asenne, nihilismi, loputtomat juhlat joissa jatkuvasti tylsistyä keulahahmo, oman imagonsa visualisti ja stailisti Steve Strange revitystä denimistä tehty kaljasaavin peitto [ = poplari ] on haastattelussa nimensä mukainen [ Olavi Outo ] huurupää, joka taxin kyydissä porhaltaa harhaan Lontoon katuja ja näyttää missä ennen oli kuulu klubi, jonka ovella herra valkkasi, ketä päästetään sisään. Kyse ei ollut pinnallisesta dresscodesta, pukeutumisetiketistä, eikä siitä kuka on coolein, vaan hän päästi sisään aidot jäsenet, uusromantikot, jotka saavat vapaasti olla keskenään aidosti - ilman että joku juntti töllää, nauraa t vetää turpaan. Aikamoinen initaatio oli kyseessä. Bowie löysi Strangen ja pyysi tältä apua Ashes to Ashesvideonsa tekemiseen vuonna 1980. Ja tuolle aikanaan maailman kalleimmalle videolle tulikin uusromanttinen skene, jossa juuri tuon Blitz-klubin jäseniä kävelee klovninpukuisen Bowien kanssa katepillarin edessä. Siinä mielessä Strange teki tyhmästi: hän pyynnöstä disaineerasi kledjut videolle ja vielä teki meikit - mutta juuri samanlaiset kuin oli omalle erinomaiselle videolleen Fade to Gray jo aiemmin tehnyt, mutta Ashes to Ashes laskettiin julki aikaisemmin, ja niin kaikki luulivat, että Strange apinoi Bowieta kun oikeasti Bowie apinoi Strangea, tai paremminkin Strange apinoi Strangea. Kumma juttu? Ei se mitään... Tässä mielessä historiankirjoitus on tärkeää, että näkee aikajanan ja asiat oikeassa perspektiivissä.
Ainakin näin jälkeenpäin.
Osa näistä hedonisteistä, apokalyptisistä, ahdistuneista uusromantikoista oli narkkareita. Ja karmivaa on kuulla, kun Strange kertoo että:
Levy-yhtiö antoi huumeita jotta pysyttiin hereillä. [Niinpä luvatenkin reippahasti]
Visage reissasi ympäri maapalloa tiiviillä aikataululla aika lailla lentokoneita, luksushotelleita ja limusiineja käyttäen, ja näin piristeitä ja kemiallista eskapismia antamalla lafka mahdollisti että bändi on tuottava. Karmivalla tavalla levyfirma toimi kuten myös aikalaisensa valkoiset miehet Etelä- ja Väli-Amerikassa: he syöttivät plantaasiensa orjille, siis intiaaneille kokapensaan lehtiä jotka mahdollistivat 24 tunnin työpäivän - jotensakin tälleen muistan lukeneeni 80-luvulla tärkeästä kirjasta nimeltä Lumeen vedetty viiva. Eli levy-yhtiö voi riistää monin tavoin. Pitäkää se mielessä, teinit.
Mutta lopettiko Soft Cellin enteilevä Last night in Sodom uusromantiikan vuonna 1984? Sittemmin Almod sooloili ja vihdoin - taddadaa! - vuonna 2002 Soft Cell julkaisi erinomaisesti nimetyn platan Cruelty without beauty, julmuutta ilman kauneutta, joka on käänteinen slogan beauty without cruelty jolla mainostetaan kosmetiikkatuotteita joita ei ole testattu eläimillä. Uusromantiikka ja futurismi sekaantui goottirockiin, surulliseen syntsapoppiin [ Yazoo, Erasure, Communards ] sekä raskaan sarjan 1980-luvun glamrockiin [ Hanoi Rocks, Lords of the New Church, Mötley Crüe, Easy Action ]
ja haki muita väyliä.
Miten rakennetaan
täydellinen goottibändi,
oi oi tohtori Frankenstein?
Jekyls and Hydes,
and all that´s not so neat n´nice
" oi oi " oli punkin eräs oireyhtymä, ironista kyllä myös romantiikan krijallisuuden hehkein aukeava nuppu eli Shelleyn, Keatsin ja Byronin aikakausi käytti lausahdusta ekstaattisen kokemuksen ilmaisuna jonka jälkimaailma teki pateettisen naurettavaksi.
Uuden kirkon herrat ja narrit
Malliesimerkki maailman täydellisimmän goottibändin Frankensteinin kaltaisesta rakentamisesta oli tietysti Lords of the New Church, joka koottiin punkin suurimpien nimien - Dead Boys, Sham 69 ja Damned - entisistä jäsenistä. Nyyh, punkin kuningas on kuollut, kauan eläköön loordi!
Kyseessä ei ollut siis mikään poikabändi kokoaminen mallia Monkees, Sex Pistols, Popstars ja Idols jossa joku ulkopuolinen rahankäärijä aka marionettimestari kerää yhteen valmiin tuotteen joka narusta vetäen aukoo suutansa enemmän tai vähemmän huulisynkassa, ei, vaan heput - tavallaan - hakeutuivat toistensa suojaan, ja olivat valmiina valloittamaan jos ei maailmaa, niin ainakin jättämään oman persoonallisen ja maukkaan jälkensä historiaan - kuten vampyyri hampaanjälkensä viattomalle kaulalle. Heille siitä syvä kumarrus ja slurps kiitos erinomaisesta! Lordsit lanseerasivat myös [ metallisen ] glamrockin uutta aaltoa 1980-luvulle, ja panivat halvalla mm Madonnaa coverissaan Like A Virgin ja katsokaan kyseistä kuvasingleä - siinä kalpea poika Stiv Bator nostaa morsiuspukunsa helmaansa ja kuviollisten sukkahousujensa kätköistä näkyy osittain tuo vokalistien tärkein instrumentti.
Kyse on tuhmista, luovista pojista.
Punk ei ollut kuollut, se vain haisi pahalta.
Punk´s not dead
Oliko gotiikkaa vaan muilla mailla vierahilla 1980-luvun koittaessa? Ei suinkaan, lintukodossamme oli ainakin Belaboris -projekti - oli se miten feikkiä / huumoria tahansa - joka nappasi nimekseen tärkeimpien kauhunäyttelijöiden Lugosin ja Karloffin etunimet [ tsekkaa vaikka punkpyhättö Lepakon historiikki tai mikä tahansa 80-luvun muistelu jossa asiasta l gotiikasta puhutaan ] ja tietysti goottipunk-helmi Musta Paraati, jonka ahdistunut, kärsivää teiniä ja sittemmin keski-ikäistä nuorta vihaista naista ymmärtävä kasetti Peilitalossa on soinut triljoonakuusitoistakertaa ghettoblastereissani.
Pin Ups oli silkkaa hävytöntä poseerausta - he siis omaksuivat gotiikan ytimen, poseerauksen, coolina olemisen ja avantgardemusiikin t kalkkeen + melun tekemisen, jossa tärkeintä oli tehdä levy vaikka musiikki oli epämusiikkia ja singlen nimi saattoi olla kolmetoista riviä pitkä öbaut.
Pin Upseista kehkeytyi the Nights of Iguana, jossa soitti mm kitaravelho Puka Oinonen,
ja mikseipä samalla Hefty Load. Myöhemmän ajan 1990-luvun gotiikkaa on ilmentänyt mm Two Witches.
Plaraan Outi Poppin Poppologiaa.
Ja kirja aukeni - sattumalta kuten genren sisällä on tapana - aukeamalta jossa puhutaan ryhmästä Belaboris > hypen kaava
Outi Poppin tekstin mukaan:
1. " Miettinen kasaa viidestä hyvännäköisestä tytöstä Belaboris-ryhmän ja myy Epelle idean valokuvan perusteella."
2. " Viidestä tytöstä vain pari ilmestyy levytykseen."
3. " Soundi tekee kuuden sivun artikkelin yhtyeestä, joka on julkaissut yhden singlen, *Odotus* 1983."
4. " Toinen Belaboris kasataan lehti-ilmoituksella ja haaviin tarttuu yksi laulutaitoinen."
Belaboris teki [vielä] yhden hitin cover-version Rakkauden jälkeen, 1984.
Se sopi haikeasti pirtaan illuusion nimeltä kauhuromantiikka hautajaisiin.
Mutta ennen kuin laskemme gotiikan hautaan,
on meidän puettava se parhaimpiinsa..
Yleismaailmallisesti
gotiikan imago
= aatteet, ideologina nihilismi, ja elokuvina kauhu eritoten Boris Karloffin ja Bela Lugosin leffat. Punkin päätön anarkistinen riehuminen [ punkin metafora = kuin lsd:tä vetänyt päätön kana paloöljyllä roiskitulla luistinradalla juostessa karkuun vesikauhuista phil collinsin kuvan nähnyttä rottaa ] muuttui istumiseksi kyllästyneenä aloillaan huulet mustina, posket kalpeina, jäitä poltellen ja kuolemaa odottaen ja sitä romantisoiden - mutta pääasia oli, että näytti hyvältä. Tai hyvältä ja hyvältä, riippuu katsojan silmistä enkä tarkoita nyt tätä kielikuvaa ihan hurmeisen gorella tavalla otettavaksi splätteriksi silpomiseksi vaan että kauneus on katsojan silmäkuopassa, ja gootin silmä on harvinaisen perso kauneudelle, ja persoonallisuudelle mikä kumpikin on inflaatiota kärsivä luonnonvara tänä turhan maallisena lama-aikana. Koska gootti oli individualisti, hän oli myös eksistentialisti.
Oli selkeätä, ettei tulevaisuutta ollut, kun vallassa oli Reagan ja Thatcher. Yhtä aikaa naurettavat hahmot mutta pelottavassa asemassa olemat maailmanvaltiaat.
Kun maailmaa ravisuttavat terroristit, uskon- ja öljysodat, kaikki fanaatikot, itsemurhaiskut, seksi- ja muu korruptioskandaalit, abortoidut sikiöt koska ovat tyttöjä, lapsityövoima jne. on ainoa asia mihin voi luottaa: musiikki jota kuunteli silloin ennen. Se ei petä. Se ei halveksi. Se jopa tarvitsee sinua!
Damned on yksi sellainen, eskapismin muoto ja henkireikä. Iso osa palapeliä jota gotiikaksi kutsutaan.
Siksi tämä osuus. Muistutuksia marginaalista:
Damned - kuten mikä tahansa
muu sähisevä ja vavisuttava
taideräjähdys tuotti minulle
Stendahlin syndrooman,
tiedättehän.
*
Oireyhtymän jossa hurmioidutaan kuin riivattuna, sairaalloisella temmolla. Unohdetaan etiketti. Antaudutaan. Tempaudutaan. Sehän on oikea taiteen vastaanottamisen, ja jakamisen merkki! Vähintään. Olin sitten koko Firenzen Uffizin, Louvren, National Galleryn ja Eremitaasin taideaarteiden äärellä - se säkenöi. Voima. Jatkuva kohtaus jossa ihminen erehtymättömän täydellisen taideaarteen nähdessään, sen ainutlaatuisen totuuden ja tarpeellisuuden ymmärtäessään, ja sanoman hyväksyessään menee täysin sekaisin.
Bauhausin 35-vuotisjuhlakiertue Helsinkiin