Kaksintaisteluita, uniformuja ja muita romansseja

Jemina Staalo: Kaksintaisteluita, uniformuja ja muita romansseja

Kaksintaisteluita, uniformuja, George Sand, ja muita romansseja

Mietin, oliko elokuvassa Impromptu / Rakkauden sävel annettu oikea kuva George Sandista, Persoonasta. Häntä esittävä nainen on kyllä tunnettu omalaatuisuudestaan, viimeksi hän taisi näytellä pääroolissa elokuvassa Gaudi afternoon , joka sijoittui ihanaan ihanaan Barcelonaan, jossa on ihanan ihana Barri Gotik, goottilainen kaupunginosa joka valottomine, kapeine, puristavine, klaustrofobisine kujineen minua johdatti onneen; soittikohan joku akustisella kitaralla mollivoittoista, tietenkin, Bachin Sarabande and gavottea goottilaisen kirkon rappusilla, surullisena kuin elämä itse, ja tietysti puhjenneen neron Gaudin arkkitehtuuri, talot parvekkeet kuin leivokset ja puisto joka on elämää suurempi...

..... ajatukseni palaa tänne, Maahorkalle,

jossa kirjailija ja miesten vaatteissa välillä

viihtyvä boheemi George Sand asui

Chopinin, rakastajansa, kanssa. Kuinka

täkäläiset pelkäsivät ja inhosivat Sandia,

joka viis välitti.

　

Itseasiassa Judy Davis on kiinnostavimpia ja aliarvostetuimpia näyttelijöitä sanan varsinaisessa merkityksessä, ihon alle menemisessä, closer, mutta huomaamattomasti, ja pakottomasti...

........ Hän on siinä mielessä harvinainen näyttelijä, että hänen rooliinsa ei kukaan toinen mahdu, kukaan toinen ei pysty vetämään samoin, pienieleisen röyhkeästi… Onneksi hän on ollut näkyvässä tuoreimmassa Coppolan filmissä Marie Antoinette (2006), ja aiemmin filmeissä: Harry pala palalta ( Deconstructing Harry, 1997), sekä tietysti Alaston lounas (Naked Lunch, 1991) jossa hän näytteli tietenkin Joania ( Joan Frost/Joan Lee).

Mieleeni tulle vain Gene Wilder joka osaa saman tason näyttelemisessä, tehdä rooli niin uniikilla tavalla huomaamatta, ettei kukaan pääse lähellekään.

　

Huokaisen ja alan lukea George Sandin talvikertomusta nimellä Winter auf Mallorca tai jotain. Niin, vahingossa Z sen otti, jos siellä ei ollut suomenkielisiä tai englanninkieliset oli lopussa. Katsahdin sinisen sävyistä korttia jossa Chagallin lehmä lensi komeasti yli kirkontornien. Talvi Mallorcalla, muistan sen hyvin...

Minusta sana "robota" oli kaunis,

kärkevä, siinä prosenteiltaan

väkevän kirsikkaviinan, ja tumman,

vaivalla lohkeavan suklaan,

ja metallilusikalta väliltä maistuva,

mutta lekalla muistiin lyövä -

niin kuin loma Itä-Euroopassa.

Kuinka kaunis kaksintaistelu

oli romanttisessa komediassa

Rakkauden sävel
( Impromptu ) jossa sankarillinen boheemi George Sand nappaa pistoolin pyörtyvältä Frédéric Chopinilta ( pateettisen heiverö Hugh Grant )

ja ampuu sillä Alfred de Musset´a ( Criminal Minds - FBI-tutkijat sarjan Jason Gideonia näyttelevä Mandy Patinkin )

-- minähän selostan kuin piinaavan jännittävää urheilukilpailua kynsiäni irvokkaasti purren!

Yhtä kaikki he

Chopin - Sand - de Musset - Eugene Delacroix - Franz Liszt

kuuluivat joukkoon hurjaan, ja olivat osa

romantiikan vallankumousta...

kirjaimellisesti...

Miehekkään rehvakasta maalaria Eugene Delacroixia näytteli muuten luotettava Ralph Brown - tuo heppu joka näytteli Alien 3elokuvassa vankilassa johtajaa koiran lailla pärskärpäsenä pörräävänä hännystelijänä [ jonka lempinimi oli hänen älykkyysosamääränsä - aivan, kaikki liittyy kaikkeen]. Tietysti Ralph Brown on näytellyt sittemmin myös kotomaan Renny Harlinin ohjaamassa uusimmassa Manaajassa (Exorcist: The Beginning, 2004), tv-elokuvassa Cleopatra (1999), tai oliko se minisarja, hän näytteli tärkeää roolia rahvaana, joka sanoi Kleopatralle, että kansalla on nälkä… Suureellisemmin hän on ollut Star Wars: Episode I - The Phantom Menace (1999), mutta unohtuneimman, vai oliko se unohtumattoman roolinsa hän teki harhmaantuneena rokkarina Wayne's World 2 filmissä… Eikä pidä unohtaa filkkaa The Crying Game..

　

　

.... Franz Lisztiä muuten näytteli tuossa elokuvassa Rakkauden

sävel
( Impromptu ) jumalaisine reisineen tässäkin elokuvassa dekadentti Julian Sands joka on tuttu videohyllystä mm runoilija Shelleyn ja Oopperan kummituksen romanttisista romanttisista rooleistaan....

Kuinka Sand Mallorcalla hoivaakaan tuberkuloosin kiduttamaa herkkää, luovaa Chopinia!! Näin luen historiankirjoista. Mitä onkaan rivien välissä..

Ja pitääkö naisella aina olla kaksi miestä, toinen makeaa haurasta hattaraa ja toinen suupieliin roiskuvaa tulista tulista chiliä... Ei tietenkään yhtä aikaa... Sellainen vain rasittaa.... Ha haa.....

Kun taas Vuosisadan rakkaustarina keskittyy Sandin ja Musset´n suhteeseen. Ehkä analysoin sen sitten kun olen sen katsonut.

Mielestäni niin arvostelun tulisi toimia. Toki Yle on sen näyttänyt. Sandia näyttelee tällä kertaa Juliette Binoche.

....... Täällä, Talvella Mallorcalla, mikään ei viihdy, ei edes timanttikaktukset, ei turistit terveyssandaaleineen eikä jalkasilsoineen, eikä luomuviinitrattoriat. Vieläköhän täällä poljetaan sammiossa viinirypäleitä?

Katson työvuorolistaa, ja naputan. Suoritan. Jevgeni Onedin suutelee kurtisaanin kipristeleviä varpaita, ja sitten peittää ne sutjakkaasti röyhkeän punaisilla saappailla. Kuva yhtyy Strindbergin Fröken Julieen, ja minuun, sävähdän.

Kuinka vaikeata on kirjoittaa Pushkinin romaanin Onedin sisällä tapahtuvasta kaksintaistelusta

vetämättä soppaan Pushkinin itsensä typerää lähtöä pietarilaisesta kirjallisuuskahvilasta kiirehtiäkseen kaksintaisteluun.

Kyllä kirjailija tietää, minne on menossa. Se, että kuolee tai vammautuu kaksintaistelussa voi vaikuttaa siihen, ettei kirjailija voi / pysty koskaan enää kirjoittamaan kirjoja - joka sentään on hänen vimmaisin intohimo ja ahdistavin pakkomielle joka hiertää hiertää. Kuinka typeriä miehet ovatkaan! Rynnätä typerään kaksintaisteluun!

　

　

Nykydraamakin toisinaan kumpuaa kauhuromantiikasta

myöskin liukuen trilleriin

esimerkiksi kohtalaisen uudessa elokuvassa Salaisuus, joka sopi oikein hyvin tv-ruutuun. Alussa näemme vanhaa mustavalkoista uutispätkää joka esittää kaksi koulutyttöä hirviöinä.

Yliluonnollisuus ei yleensä kuulu tähänkään aihepiiriin, vaan poraudumme lapsuuden kirveleviin muistoihin, joista päähenkilömme sankaritar on päässyt eroon nimensä muuttamalla, paikkakuntaa vaihtamalla, unohtamalla, perheen perustamalla ja uran kehittämisellä. Mutta hänen mahdollinen rikostoverinsa [tai rikoksen lavastaja?] on kasvanut pikkutytöstä pahoinpidellyksi, ajelehtivaksi naiseksi huonot kortit kourassaan, etsii hänet käsiinsä, ja alkaa pikku hiljaa kiristää häneltä työpaikkaa.. Nainen lopulta anastaa sankarittaremme paikan niin aviovuoteessa kuin lastenkin sydämiin. Kyseessä on kosto, tuo väkevä motiivi.

Ø Alrick Riley: The Secret, 2002 (TV -elokuva).

　

Aihe katkerasta, elämän kolhimasta naisesta kostottarena kiehtoo. Olemme Cape Fearin tunnelmissa, vai Prinssin ja kerjäläispojan? Anastaako paha nainen "hyvän" naisen identiteetinkin, kuten käy teoksessa Nuori valkoinen nainen?

Myös tuoreessa yliluonnollisessa skottisarjassa Haaveiden meri, käsitellään kaksoisolennon problematiikkaa: kaksoissisar - jonka henkilöllisyydestä ei aiemmin tiedetty mitään - saapuu täsmälleen saman näköisen sisarensa elämään tuhlaajatyttönä ja tuhmana tyttönä, joka aluksi on äärimmäisen mukava ja pingoittamaton versio äidistä, sitten vaimosta.

Mikä sitten on romanssin täyttyminen?

Kuinka äkäpussi kesytetään?

Että kohtalaisen braatwursti mieheksi lihaksikkaine, öljyisine vähäpukeisine runkoineen nostaa olalle, ja vie mukansansa kaivokseen? Luolaan? Hetkinen, nyt olen katsonut liikaa Rammsteinin videoita ja Oscar Wilden elämää! Palaampa alkupisteeseen. Das ist nicht eine kleine liebes.....

Väite = romantiikka on kaikkea muuta kuin realismia, todellisuutta, merkonismia, liukuhihnaa.

Että elämä on ruusuilla tanssimista kuten Bollywood -elokuvassa - maailmassa joka ei tunne kihtiä, lomavuorolistoja, epävirallisia taloyhtiönkokouksia, matkapuhelimia joihin juuri nyt ei saada yhteyttä, sinun siivousvorojasi, pastan keittämistä sekunnilleen oikeaksi - hautaan asti kiusauksia tuntematta, houkutuksia näkemättä, kyllästymistä paljastamatta.

Jostain kummasta syystä juuri naisen minuuden, persoonallisuuden, itsenäisyyden ja särmän menettäminen, jonkinlaiseksi kiltiksi robotaksi muodostuminen olisi normin mukaan muuttumista tytöstä naiseksi, kasvamista aikuiseksi huolehtijaksi johon voi luottaa;

ja takkinsa kääntäminen, antautuminen, sinä kesytät minut, ja jonkun öykkärin tai muun tunnevammaisen kaalisalaatin silmille heittäjän perään itkeminen tai lahkeessa roikkuminen on ennen vanhaan ollut "romanttista" - kuten Pygmalion, My Fair Lady, Tyttö nimeltä Nikita, Kuinka äkäpussi kesytetään, Herrat pitävät vaaleaveriköistä, Tuulen viemää, Casablanca ja tuhannet muut - Anni Polvan teoksia, Kalevalaa, satukirjoja ja muuta uskonnollista propagandaa myöten.

Huh huh. Onneksi meillä on Todella upeeta, Katariina Suuri, Kumman kaa, Gimme gimme gimme, Kleopatra! Vaihtoehtoja, ristiriitoja. Happea ja tilaa ajatella.

Vai onko?

　

Jemina Staalo: Romangoth, osa viisi, kauhuromanttinen esseevirtualia - tehty verellä, selkäydinnesteellä, rukiilla, rukilla ja vapaan kirjallisuuden apurahoilla lineaarisena valvomona 2002-2013

　

*

Jemina Staalo:

ROMANGOTH

viires ja kivulias

osahypertekstuaalinen

goottikyberromaanin

krönikan osa dekadentista

viehtymyksestä

groteskiin phantasmagoriaan

　

　

Minä katsoin,

latasin, nautin,

nausikaa, ahmin

koneromantiikkaa:

Laibach:

Final Countdown ja Wirtschaft Ist Tot videoissa

esimerkiksi oli niin moni kerroksellista ironiaa, uhoa,

mahtipontisuutta ja poliittista kritiikkiä,

että oli vaikea hahmottaa kaikkea yhdellä iskulla...

Tynkä-Jugoslaviasta kajahtaa!

Ja kuinka ollakaan, halusin takaisin kivikauteen.

Uudessa, kotimaisessa lastenelokuvassa Unna ja Nuuk siirrytään nykyajasta kivikauteen – tietysti noitarummun avulla. Niin kuin aikoinaan kaikki esiäitiemme noitarummut hävitettiin – uuden uskontohöpötyksen alettua vallata markkinoita ja kyniä suomalaisia puhtaaksi.

...ja on hauska huomata kuinka Tellervo on valmiina metsälle – killuen jopa metallisena kännykkäkoruna…..…. että mukana kulkisi aina palanen katkeamatonta ketjua, esiäitejä….

Minua lämmittää

Hämeen Sanomien (28.11.2005) uutisotsikko: " Lammilta löytyi muinainen kalliomaalaus. Kalliomaalauksia voi löytyä yhä"

kakluunassa poltettuna.

　

　

Apokalyptisestä tundrasta zombiepubiin

Shaun of the Dead - tuo raikas ja terhakas zombieklippi. Modernin brittikomedian kaksyt ja reilusti risat -sukupolven (ts. slacker generation, generation x:n jälkeinen laiska, ja jo sinänsä zombie sukupolvi joka ei jaksa eikä osaa mitään) parhaimmiston tähdittämä ja yhtä lailla antitähdittämä, roiskeisen kirkkaan punainen komedia joka spläiskähtää splatteriksi sopivan holtittomaksi.

Eihän se ole maailmanloppu jos rakas lähtee, eihän? Leffan hillittömin kohtaus tapahtuu zombieiden saartamassa pubissa jonka jukebox heittää umpimähkään täysillä vähintäänkin melodramaattisen Queenin hulppean Don't Stop Me Now biisin, jossa lauletaan, aiheeseen sopien hirtehisesti:

kuinka tänä iltana aioin pitää hauskaa, ja tuntea eläväni, ja leijua ekstaasissa, matkaan valonnopeudella, rakettina Marsiin, atomipommina joka kohta räjähtää….

...... koska mikään edellä mainituista homoeroottisista iskulauseista ei istu zombien elämään.

Don't Stop Me Now biisi rytmittää iskuja joilla vielä normaalit ihmiset hakkaavat lihanhimoisia zombieita mm. pesäpallomailalla - niin, kukaan ei voi pysäyttää minua nyt!

Muutenkin rainan musiikkivalinnat sopivat kuin krikettimaila silmään, eritoten alun

The Specials bändin erinomainen, apokalyptinen, zombien vaisu reggae biisi Ghost town, joka on enteillyt pahaa jo uuden aallon, ja uusromantiikan alkuajoilta 1970-1980 -lukujen taitteesta lähtien symboloiden thatcherismin zombieksi kaluamaa "uutta uljasta" Britanniaa, joka kuitenkin on työtön, anti-utopistinen, järjettömän kallis ja teollisuusjätteen törkyinen. No future.

Elokuvan pääosaa Shaunia itseään esittävä Simon Pegg on tuttu mm erinomaisen laiskasta sukupolvikuvauksesta eli postmodernista komediasarjasta Avaruuden tuntua (Spaced 1999 - 2001) jossa hänen henkisesti plösöä bestistänsä Mikeä näytteli sama heppu (Nick Frost) kuin tässäkin - rasittavaa, pleikkaria läpsyttävä luuseria, mutta kuitenkin siivottomuudessaan ja työnvieroksumisessaan vilpitöntä buddyä.. Mukavaa oli huomata uusinta M I III:a katsoessa, kuin Pegg pääsi nörtin sivurooliin.

Sivurooleissa on mm Jessica Stevenson joka oli Peggin ohella Avaruuden tuntua sarjan kirjoittaja ja naispääosan esittäjä

Ø Jessica Stevenson on tuttu mm. Sohvanvaltaajien naapurin tyttönä joka tilaa postimyynnistä aina liian pieniä vaatteita, sekä mustasta komediasta Huomenna La Scala! jossa hän näytteli ohjaajaa oikeassa vankilassa vankien kanssa kuvattavassa Sweeney Todd -musikaalissa joka kertoi tarinan oikeasta elämästä:

　

Sweeney Todd oli 1700-luvun lopun Lontoossa kadun nimeltä Fleet Street demoninen parturi - joka murhasi asiakkaitaan joita tyttöystävänsä sittemmin pisti piiraaseen. Mums mums, kuinka oikea elämä jäljittelee Ambrose Biercen makaabereja tarinoita!

Shaunin cameorooleissa vilahtaa niin ikään tuttuja [ kotimaistenkin kanavien esittämiä] naamoja uudesta englantilaisesta komedioista kuten Herrasmiesliiga, Little Britain, Kirjava joukko ja Rautakauppa. Hauskaa on kuinka ikänsä peliä naputtaneet, ja siinä ampumaan tottuneet aikuiset luuserit joutuvat kovan eteen: kun maailma menee mullin mallin ja pummit, naapurit ja kauppiaat muuttuvat nälkäisiksi kannibaaleiksi, tai mikä pahinta: tyttöystävä kyllästyy lapsellisuuteen tai välinpitämättömyyteen. Isäpuoli Bill Nighy on yhtä kuivakkaan pihalla kuin tyypiltä odotetaankin.

Esikuvat ja omat visiot ovat sulassa sovussa: George A Romeron Night of the Living Dead -trilogialle jo nimensäkin puolesta kumarteleva [ Dawn of the Dead ] raina esittelee mm tarantinismiä: kun A osoittaa sinua haulikolla, uhkaa B rikotulla pullolla A:ta, ja sinä D:tä viinipullonavaajalla - olemmehan pubissa. Hengenheimolainen, mutta toiseen lajityyppiin - lohduton realismi - kuuluva 28 päivää myöhemmin kertoo samalla lailla - elämme lopun alkuja. Zombieina toljottavat nyhjäkkeet bussissa - mistä tietää elävätkö he?

Varsin hauska on eräs DVD:n kommenttiraita - jossa äänessä ovat zombiet epäinhimillisesti äänehtien ja murahtaen... Muutkin kommenttiraidat ovat mainioita yhtä lailla kuin Van Helsingin kommenttiraidat - kuinka nämä tyypit rakastavatkaan omaa ääntään ja visioitaan hyväntuulisina ja suulaina..

………….Ghost town

Komediasarjassa Big train [myös mainitun Peggin sarjoja]

esitti sketsin karjahuutokaupasta

joihin kiikutetaan hevoskuljetusvaunussa

pikku lauma korskuvia uusromantikkoja,

joidenka hampaat tietysti tarkastetaan

- eihän kukaan ikäloppua

uusromantikkoa halua,

mitäs hyötyä sellaisesta on..

Heidän "kavionsa" myös tarkastetaan

eli katsahdetaan kirkuvan punaisten

Dr Martensien maihinnousukenkien pohjiin.

Uusromantikot ovat pukeutuneet tietysti parhaimpiinsa:

mustiin haaremihousuihin ja liiveihin,

upseerimallisiin takkeihin,

joissa kultanappeja ja koristeita useassa rivissä,

ja röyhkeästi pursuileviin valkoisiin röyhelöpaitoihin,

Adam Antin ja Duran Duranin kundien malliin

- näyttäen merirosvoilta sidottuine purppuraisine

ja punaisine satiinisine huiveineen ja korvarenkaineen..

... vaikutti hyvin paljon Pirates of Caribbean - Mustan helmen metsästys elokuvan tähden hiihuuhaa jatkuvassa rommituutingissa siksakkaavan Jack Sparrowin (jumalainen Johnny Depp) ulkoiseen merirosvon romanttiseen imagoon.

Koko lauma uusromantikkoja saadaan myydyksi muikeaan hintaan, ja sijoitetaan pilttuuseen - ja uusi omistaja laulatuttaa heitä magnetofonille, tietysti Duran Duranien Rioa. Näitä piraattikasetteja tuo karjankasvattaja myy sitten torilla.

Luen Boy Georgen himokasta omaelämänkertaa* lentokentällä;

herra antaa mukavaa valotusta uusromantiikkaan.

Kun katsoo vanhempia kuvia Boy Georgesta

- hän on kuin Daniel Ash

- tuttu Bauhaus -orkesterista

mustine tupeerattuine hiuksine ja kovine meikkeineen:

tiukat mustat kulmakarvat,

kalmankalpeat kasvot,

tällaiselta herra näytti Sex Gang Childrenin aikaan.

Me muistamme Georgen seuraavan kauden jolloin Culture Club lauloi mm Do you really want to hurt me, mutta koko orkesteri oli pukeutunut värikkäämmin, vaikkakin osin rähjäisesti rastoihin ja matonkuteisiin kuten myös Hayzi Fantasee orkesteri.

Marc Almondin elämänkerran** ohella suositeltavaa kutkuttelevaa tirkistelyä uusromantiikan, ja koko 80-luvun musiikin ja aatteiden ja vaatteiden historiaan.

Kuinka kaikki oli silloin ihanampaa, muistan.

* = The autobiography of Boy George with Spencer Bright: Take it like a man, Pan Books 1995

** = Marc Almond: Tainted Love - the autobiography, Pan Books 2000.

　

　

Naisia poroja piruja sarvia…

Minä aloin tehdä, kuvata, maalata ja painaa sisustuskankaita – lähinnä nukkekoteihin, pieniin tauluihin ja patakintaisiin, naisia poroja piruja sarvia, kun eihän kirjailija kirjailijan "tuloilla" suomessa elä. Pikku summat mahdollistivat sen, että sain kaupasta ostettua omenoita ja maksettua sähkölaskun kitkutellen. Jokeen piti hakata reikä ja kantaa siitä vettä ja jäälohkareita – ilmaista vettä siis. Tämä kaikki kyllä piti minut hengissä ja hygieenisenä, mutta vei aikaa ja keskittymisrauhaa kirjoittamiselta.

　

　

Ulff kaiversi madonreikiä vanhalta näyttävään lipastoon. Minä toimitin laskua. En oikeastaan koskaan ollut perillä antiikkialan terminologiasta, luulin että sana KUPITTAA oli vaan uusi slanginimitys korkealentoiselle juhlimiselle kuten bilettää. Mutta poppia ikä kaikki. Kuinka roolit muuttuvat, tuo toinen on vallan vieras. Minä hinkkasin mahonkia mehiläisvahalla. Mahonki.

Mahonki. Mahonki? Se toi jotain mieleeni…

Goottilaista musiikkia edustaa myös osa saksalais-amerikkalaisen Kurt Weillin satiirisen dekadentteja lauluja, joita on tulkinnut mm hP. J. Harvey [ joka lauloi Soldier´s Wife ts. mitä sotilaan vaimo saa brysselinpitsin lisäksi tuliaisiksi - sinkkiarkun, jos sitäkään ] David Johansen [ New York Dollsien entinen ja nykyinen ihanan hyväntuulinen ja kreisi laulaja; lauloi mm Alabama Songia jonka toi tutuksi myös Jim Morrison orkesterinsa Doorsien kera oi ohjaa mut seuraa vaan baariin oi mies ], Pelle Miljoona [ Puukko-Mackie ] kuin Nick Cavekin [ en muista mitä Cave lauloi, no tietenkin Mackie the Knifen... ].

- Ohjelmassa Larry Weinstein: The Music of Kurt Weill: September

Songs (1995, TV). Rakastettava YLE on näyttänyt tämän ihanan

musiikkiohjelman kerran mieleenpainuvasti.

Kalixissa, Ruotsin puolella, naapurissa, Pohjoisessa, kahden sadan kilometrin

päässä, kuvataan vampyyrifilmiä, kuinka kiehtovaa! Toisaalta ruotsalaiset kutsuvat nyt

"Pohjoiseksi" mitä tahansa Ypsalan yläpuolella olevaa.

musta surmamusta surmamusta surmamusta surmamusta

aikalaisen, 1340-luvun kuvaus mustasta surmasta, ei kunnon hautajaisia, perhe hylkää, on

pakko, se tarttuu hengityksestä, henkinen mädännäisyyden merkkinä

minä kuulen, kun pyyhin raameja Ruttolääkärin muotokuvasta. Voisin vaikka vannoa, että

ilman tuota nokkasuojusta maalauksen henkilö muistutti Z:tä.

Lopetan. Televisiossa on alkamassa Virus och smitta -teeman alla kulkeva Det sjynde inseglet, Bergmanin Seitsemäs sinetti, [kauhu]elokuvien klassikko, joka on niin paljon vaikuttanut meidän uniin, musiikkivideoihin, painajaisiin, mainoksiin ja populääriin suspenseen. Hienoa kuinka tiedettä ja taidetta yhdistellään - Ruotsissa.

Ole aivan irrallaan toisista ne eivät, rakas Yodaseni, maailma muuttuu, ahpenttisaarikoskeni.

Aidsia, ebolaa ja mustaa surmaa käsitellään dokumenteissa, sitten tulee elokuva.

Myöhemmin, toisaalla, Conan heittää ruotsalaisena aemän gägenä Bergman -gäginä kuinka

Kuolema kokoaa IKEAn huonekalua.

Yhtä hitaasti kuin kuka tahansa kuolevainen.

Olimme traijanneet [ tai minä auoin lähinnä ovia, kaadoin rapsiöljyä saranoihin jotka eivät olleet liikkeessä kai kolmeensataan vuoteen, ja annoin neuvoja ] kellarikerroksista pölyisen Kuolemantanssi -kuvaelman. Mietin mielessäni liikaa, minkä ristiretken tuloksena se on ryöstetty, kuinka monta on murhattu ja käännytetty [ = sama asia ] sen vuoksi, kuka sen on maalannut.

Aito se ei ollut, ei tietenkään, eihän kukaan sen perään ollut kysynyt. Ja se sopi pikkutakan yläpuolella olevaan tyhjään, suorakaiteen muotoiseen tilaan, joka hehkui voimakkaissa seinäpaperin väreissä - verrattuna muuhun osaa seiniä, joka oli kuin haljakkaa, laiskaa unohdusta menneestä ajasta. Kohdassa oli jo käyrä keskiaikainen tumma naula valmiina.

Ja vastapäätä, tummapuisen matalan kirjahyllyn päällä oli tila Ruttolääkärille. Minua inhotti koskea kirjoihin, mitä lie vasikan nahkaa ne olivat, jämptissä rivissä, pitkään olleina, marmoroidut etusivut, kullatut otsakkeet, muutama filigraanityö, paremman väen sisustusta - ei lukemista varten. Onkohan herra Renfield entisöinyt tämän ajattelin tirskahtaen, mutta Z katsoi minuun tuimasti, kuin Sylvia Plathin isä-natsi-vampyyri.

Sieltä löytyi onneksi muutama Coletten ja George Sandin teoksia, loputon litania Dumas´ n historiallista sarjaa, Kadotettu paratiisi ja Trotskin mietteitä illuusiosta joka olisi huomen, meille kaikille yhteinen.

Minä kaivaudun pulleaan, kenties Lyypekistä rahdattuun kuin maksaläikkien koristelemaan nojatuoliin, ja alan lukea. Paperipinkkoja, tulostenivaskoita, kaikkia noita ja näitä sanoja joita tarvitsemme, toistamme paperille geelikynällä ja sulalla, alleviivaamme, ihmettelemme kysymysmerkein. Sanat loistavat hämärässä nurkassa, joka ei ole symmetrinen. Minäkin loistin, hetken.

Ø = > Lue vaikka Mika Kallioinen: Rutto & rukous - tartuntataudit esiteollisen ajan Suomessa ( Atena 2005 ) johon kannattaa tutustua surkeasta ja epäoleellisesta nimestä huolimatta. Kannessa ja nimiössä on tuttu, komea kuolemantanssi -aiheinen maalaus Bernt Notke, Danse Macabre [ yksityiskohta ] Pyhän Nikolauksen kirkko, Tallinna. Olen usein seissyt tuon maalauksen edessä punaisen muovisin vampyyrin siivin mielummin kuin lonkeropurkkikourassa porona ja kahipiruna tilastollisesti maatamme lokaan vetäen.

Ø = > Danuta Reah: Tummat vedet (Gummerus 2003 ) esittelee kiinnostavan ( = > synonyymi inhimillisille, aidoille ihmisille, sekä taiteilijoille, äideille että poliiseille, ja heidän virheilleen & houkutuksilleen [ = sex, drugs, rock´n roll tai unelma köyhyydestä ja viheliäisestä arjesta irtipääsemiseksi ] ) henkilögallerian puitteissa kunnianhimoisen, pienen taidegallerian mustavetisen Sheffieldin kanavan varrelta. Pätevä dekkari esittelee teollistuneen kaupungin synkän kanavan viereiseen galleriaan tarkoituksella keskelle elämää ja nykyaikaa pystytettyä - ei irrallisena eikä irrelevanttina pölyttyneeseen museoon jähmetettyä mitäänsanomatonta sisustustaulua tai vastaavaa maisematyötä, ei suinkaan vaan - Kuoleman voittokulku nimellä kulkevaa groteskia, ja teeskentelevissä poroporvareissa polemiikkia herättävää uutta näyttelyä, jonka pohjana on flaamilaisen renessanssin ajan groteskin taiteen mestarin nimeltä Brueghel samannimisen teoksen* yksityiskohtia.

Mutta / muita vinkkejä viikatemiehen liian aikaisesta korjaamasta sadosta annetaan myös valokuviin sodan loppuvaiheessa Hitlerin armeijan peräytyessä.

" Kolmannen valtakunnan helposti tunnistettavaan upseerin univormuun pukeutunut

mies asettaa hirttosilmukkaa nuoren naisen kaulaan. "

Dokumentti yhdistyy Brueghelin kuvaamaan

lohduttomaan yksityiskohtaan,

sidottuun hahmoon.

Kumpi siinä jäljittelee - elämä vai taide?

Irvokasta kyllä - kanavan varrelta alkaa löytyy ruumiita, samoin itse galleriastakin.

Hieronymus Boschin Himojen puutarhaa sivutaan myös aiheellisesti.

= > Pieter Bruegel, vanhempi: The Triumph of Death; Oil on panel, 117 x 162

cm; Museo del Prado, Madrid. tekijä: Pieter Bruegel ( n. 1525-69). Kuoleman

voittokulku löytyy helposti netistä, ja on hauska huomata miltä tuo maalaus, tosin

pienoiskoossa, näyttää näyttöpäätteeltä - kun sen sisältä hohkaa toivotonta valoa..

　

　

　

Mutta kellä on viilein univormu?

Sinisilmistä sinisin

Peter O´Toole

on nirvahtaneen über cool

elokuvassa The Night of the Generals;

(Anatole Litvak: The Night of the Generals, 1967)

erityisen hieno on kohtaus, jossa tämä

natsisadisti O`Toole

marssii museoon

johon on kerätty

rappiotaidetta.

Tuota pelottavaa taidetta tekivät

juutalaiset, homot ja muut suuret visionäärit.

Ei mitenkään yllättävää, että aikansa tärkein nykytaide

oli tuossa huoneessa.

Vaikka rockmaailmassa kuinka natsismin helyjä on käytetty

provokatiivisessa tai jollain määrin henk koht obsessiossa ( Stooges,

Motörhead, Marilyn Manson, Keith Moon ), ja natsien ja gootien

fontit julisteissa ovat tismalleen samaa "goottilaista" kirjasintyyppiä, niin silti,

erityisesti Bauhausin sanoituksissa, levynkansissa, poseerauksissa ja koko

imagossa ollaan samalla linjalla taiteen futuristien, surrealistien, dadaistien,

neoprimitistien, suprematistien, kubistien, abstraktistien, aloogistien, kulofuturistien,

deformaatioiden, konstruktivistien, nonriguratiivisteiden ja muiden avantgardistien ja

radikaalien modernien taiteilijoiden aatemaailman tai omien keksintöjen kanssa. Oli

kyseessä mikä tahansa kollaasi, ooppera, runo tai muu poikkitaiteellisuus, ei-esittävyys

tai myytin/tabun rikkominen, niin Bauhaus on osa taidenautintoa. Mutta ei sellaista, mitä

tutkitaan panssarilevyn takaa museosta vaan miltei sormien hipaistavan lähellä olevaa

elävää taidetta, live -esiintymistä. Toisaalta ollaan hauskan ristiriidan äärellä - kun elävät

kuolleet esiintyvät livenä.

NAZIPUNKSFUCKOFFNAZIPUNKSFUCKOFFNAZIPUNKSFUCKOFF

On viikon natsidoku. Tällä kertaa nimeltään Albert Speerin myytti.

Dokumentti alkaa Spandaun [ => vrt. uusromanttinen bändi Spandau Ballet nappasi

nimensä täältä ] vankilasta keskiyöllä 30.9.1966, jolloin yksi maailmankaikkeuden suurimmista sotarikollisista eli varusteluministeri ja valtionarkkitehti Speer vapautetaan. Hän oli hyvää pataa Hitlerin kanssa yli kymmenen vuoden ajan, ja mikäs siinä - tultuaan nuorukaisna pestiin jossa oli rajattomat mahdollisuudet. Ja mikä on mahtavampaa ja suuruudenhullumpaa kuin Hitlerin suunnitelmat valloittaa ja rakentaa, jättää nimensä historiaan suurten unelmiensa toteutuksella, ikuisesti kestävillä rakennelmilla jotka uhkuvat natsi-Saksan voimaa ja kunniaa, ja jotka jättäisivät jopa pyramidit varjoonsa. Jonkun mielestä.

Kuinka Hitler ja Speer seisovat luonnosten äärellä, öisinkin,

kuin ahkerat hyönteiset.

Maailmassa monta on ihmeellistä aasia, voisin sanoa tässä Lapinlahden Lintuja lainatakseni kun he värssysivät uuteen uskoon lastenlaulua. Vai oliko se virttä? Sama asia.

Jos Speerin ja Hitlerin suhdetta homoeroottisista aspekteista lähtien niin Speer oli pariskunnasta se joka piti housuja jalassa. Enemmän. Hauskin kuva Hitleristä jonka tiedän on otos hetki sen jälkeen kuin hänen ylhäisyytensä bunkkeri yritettiin räjäyttää pommilla, ja herra pelastui, mutta tukka sojotti taivaisiin kuin hajamielisellä professorilla epäonnistuneen kokeen jälkeen, ja niin ollen vaatteet olivat riekaleina kuin vihreällä sarjakuvasankarilla Hulkilla, ja vienoinen käry nousi taustalta. Hölmistyneen pikkupojan pelokkaasta ilmeestä kasvaa kolossaalinen riemu, ettei häntä onnistuttu tappaa.. Että hän olisi voittamaton... Kuolematon!

Miksi pahat miehet rakastavat kissoja?

Tätä Bond-konnaa ei voi kuvitella ilman persialaista valkoista kissaa jota hän silittää kasvot näkymättä. Burroughsin poika kirjoitti kokonaisen kirjan KISSOISTA!

　

　

*

Merkittävät ja rakastetut runonlaulajat ovat vuosisatojen ajan maassamme joutuneet kerjuulle. Elämä ei ole ruusuilla tanssimista kuten Bollywood-filmeissä. Täällä on kylmempääkin.

*

Olen aina ajatellut seppä Ilmarisen olevan Prometheuksen kaltaisen - hankkihan hän

"yhdessä Väinämöisen kanssa ihmisille tulen."

Ilmarinen, Ilmarinen, Tuulten herra, merellä merellä ratsastava..

*

Oikeastaan minä rakastin hiljaisuutta. Se on.... täydellistä. Oli napakka toukokuinen päivä ja järvi oli vielä osittain jäissä, se oli täynnä teräväpiirteisiä huuruavia jäälauttoja ja huurussa kaukana olinkin näkevinäni sieluni silmillä Frankensteinin luoman hirviön hahmon tai ainakin Juri Rytheun Ihmissuden.

*

Mutta miksi vimmassa tehtyjä naarmuja oli myös luukkujen sisäpuolella?

Kuka tai paremminkin mikä hirviö oli teljetty tätini kartanoon sisälle?

*

Jemina Staalo:

ROMANGOTH

trilogian viires osa / loppu

hypertekstuaalinen goottikyberromaani

kronikka dekadentista viehtymyksestä

groteskiin phantasmagorianaan

Minä katsoin, latasin, nautin koneromantiikkaa: Laibach: Final Countdown ja Wirtschaft Ist Tot videoissa.....Tynkä-Jugoslaviasta kajahtaa!