Persoonan anastaminen kaksoisolennot

Persoonan anastaminen, kaksoisolennot, Dorian Gray, Herra Hyde, Batman, Catwoman

Doppelgänger, prinssi ja kerjäläispoika


Miksi pelätä kaksoisolentonsa näkemistä? Miksi se on kuoleman enne? Mielenkiintoisesti kaksoisolennon kohtaamista käsitellään kirjassa Kuinka kuolleita käsitellään...

Dokumenteissa esitellään nainen jolla on yli kahdeksan persoonallisuutta. Taiteessa persoonan jakautuminen on pelottavaa [kuten filmissä Kahdet kasvot, ja Psyko. Amerikan Psykossakin juppien "persoonallisuudet" menevät sekaisin, heidät sekoitetaan pakollisessa smalltalkissa toisiinsa aina].

Se voi olla myös komediallista, kuten standup -puliveivari Jope Ruonansuun Jopet Show ´n hahmo joka valehtelee ja korukirjoilee lauseet ääneen naisia hurmaten ja olemattomia (t. varastettuja) autoja myyden, mutta sanoo aina kuvan alakulmaan matalasti kuiskaten miten todellisuudessa on.

Persoonan anastamisesta kertoo kaikista jylhimmin Patricia Highsmithin romaani Lahjakas herra Ripley, jonka filmatisointi Kuuma aurinko on rikos-genren kuumimpia...

Kaksoisolentoteema, Doppelgänger

oli sinänsä suosittua romantiikassa.

　

　

Eilen tuli taas eräs Sherlock Holmes -elokuva Silkkisukan arvoitus, muistaakseni.

　 Goottilaisen perinteen mukaiset synkät metsät ja vankityrmät kuvittavat tukahdutettua seksuaalisuutta ja animaalisia viettejä Hoffmannillakin. " kirjoittaa Matti Savolainen (Aikakone 1/1990).

Ajattelin Paholaisen eliksiirit (Die Elixiere des Teufels, 1815, suomennettu 1930, 1989) kirjan olevan eräänlainen hullu tiedemies -tulkinta, jossa mennään liian pitkälle pimeään. Aineilla läträily yhdistää skotlantilaista perimätietoa joka välkähtää niin Trainspotting teoksessa kuin varttuneemmassa Jekyll ja Hyde -variaatiossa. Onhan se kaunista jatkoa Lewisin The Monk (1796) teokselle.

Doppelgänger

- E. T. A. Hoffmann niminen monitaituri kirjoitti kauhuromantiikkaa sekä sävelsi melodraamoja kuten Dirna, romanttisia oopperoita, sankarioopperoita sekä toimi kirjallisuuskriitikkona, tussitaiteili karikatyyrejä.

- Katso vaikka Wikipedian tietosivuilta ja Loki-kirjojen esittelystä netistä sekä lue Haamulinnan perillisiä – teoksesta luku Arto Kivimäki: Paha minussa - E. T. A. Hoffmannin Paholaisen eliksiirit sivulta 97.

> Matti Savolainen ja Päivi Mehtonen toimittivat tuon edellä mainitun Haamulinnan perillisiä teoksen 1992.

Vaikka Hoffmann oli juristi, niin nykyään hän on saksalaisen romantiikan tärkeimpiä edustajia. Toisaalta tämä kaksijakoisuus - kellontarkka persoonaton palveleva pikkuruinen konttorirotta sekä kiihkeästi luova ja tunteva, fantasiaan ja kauemmaksikin menevä, myös pimeämmälle puolelle kaukoluotaava boheemi taiteilija – sopi mainiosti kirjailijalle joka työstää ihmisen kaksijakoisuutta.. Yötä ja päivää, unta ja arkea, hyvää ja pahaa, rationaalista ja impulsiivista, sallittua ja kiellettyä…

　

Naisille ei ole populäärikulttuurissa viitsitty eikä osattu suoda syvällisiä, moni kerroksellisia henkilökuvia,

vaan nainen on yksiselitteisesti paha jos hänellä on kaksi persoonallisuutta:

Batmanin sisällä Catwoman eli Kissanainen muodostui aran sihteeri Seline Kylen identiteetiksi, Seline sai selville liikaa, curiosity killed the cat, pomostaan, jolle oli annettu upea nimi Max Schreck joka oli napattu siis oikealta Max Schreckiltä, näyttelijältä joka näytteli Nosferatua 20-luvulla Murnaun [aika kissamainen nimi, muuten, sekä Mur että nau... ] filmissä. Ihana Christopher Walken näytteli roolia

lue = > Minna Toikka: Kissanaisen muodonmuutokset **.

[ Walkenin filmografia on komea > Päätön ratsumies, Dead Zone, Pulp Fiction ja

Hiiri jota ei saatu hengiltä, + tupruttelee Madonnan videolta ]

Batmanissa myös Myrkkymuratti eli Poison Ivy on kiinnostava persoonallisuuden muutos.

　

Nainen on goottilainen groteski hirviö - kaksoisolentoteema

+ kirjoissa: Margaret Aywood: Rouva Oraakkeli, Virginie Despentes: Pane mua, Federico Andahazi: Hurskaat sisaret, - Tuuve Aro: Karmiina, WSOY 2004.

+ elokuvissa: Twins of Evil / Pirun kaksoset (1971), Nuori naimaton nainen, Intohimomurhat / Crimes of Passion, Missä olet Susan?, Batman - paluu, Vaalea Venus, Rebecca, Vertigo, Vaarallinen tyttöystävä, Batman ja Robin; ja sarjassa Alias.

Tuuve Aron Karmiina ( WSOY 2004 ) on makoisa moderni kaksoisteemalla peilaava groteskin ja lyyrisen välimaastossa kompassia tarvitsematon kotimainen romaani, jonka kovatasoisia hengenheimolaisia on Hanna Hauru, Päivi Alasalmi ja Rosa Liksom - groteskius tuotannossa, lisäksi Taija Tuominen: Tiikerihai ja Maria Peura: On rakkautes ääretön.

Takakannessa tarinaa kuvataan [ mielestäni ] goottilaisesti: " -- romaani tytöstä joka varttui pimeässä kellarissa mutta kasvoi täyteen mittaansa karattuaan sieltä. " On totta, että kirja on vaihtoehtoinen sankaritarina joka kertoo Pirkko Lindbergin Voltaire -sabluunan läpi ajetun vuosikymmenensä tärkeimmän satiirin Candidan tavoin tästä maailmanmenosta, ja vääryyksien vastustamisesta. Karmiina päähenkilönä on mukava ja puistattava - pitkästä aikaa.

Itse tapahtuma jossa kaksoissisaret heitetään kaivoon tuntuu yhtäkkiä sekä antiikin tragedialta [ joka pakostakin synnyttää uusia jumalattaria tai hirviöitä ] että realistis-naturalistinen perhelehdessäkin luettava tosielämän tragedia 1980-1990 -lukujen taitteen pahimman lama-ajan rikoksesta jossa äiti viskaa lapsensa kaivoon.

　

Kaksoisolento liittyy metamorfoosiin,

jossa persoonallisuutta on pakon edessä muutettava:

Kurjat teoksen kaleeriorja Jean Valjean joutuu vaihtamaan henkilöllisyyksiä kuten Alias tv-sarjan agentti Sydney; Jean Valjean on myös Monsieur Madeleine sekä Fauchelevent.

Musiikkivideossa: David Bowie: Blue Jean Bowie näyttelee estradilla upeata esiintyjää, jonka edessä naiset lakoavat ja samalla nörttiä hermoilijaa, joka yrittää iskeä naista, joka ei tätä edes huomaa, vaan katsoo vain lavalla olevaa Bowieta..

Tässä kaksoisolennon tematiikkaa käytetään humoristisesti, mutta se on myös realistista: suuressa taiteilijassa on sisällä ainakin kaksi persoonaa: oma itse ja vimmattu taiteilija lavalla.

Koska David Robert Jones näyttelee David Bowieta, joka näyttelee sekä tylsää nörttiä kansalaista että ironisen ja mahtipontisen köykeästi nimettyä suurta varieteetaiteilijaa nimeltä Screaming Lord Byron…

... joka ei ole napattu miltään muulta (loordi Byronin lisäksi) kuin shokkirockin pioneerilta (joka esiintyi 1960-luvulla mm. Viiltäjä-Jackinä) ja ironiselta mm. Official Monster Raving Loony Party puolueen poliitikolta, jonka vaalilauseiden rinnalla Monty Python ryhmän poliittiset sketsit jäävät suomen tasolle, eli tietysti Screaming Lord Sutchilta (David Edward Sutch), joka on ottanut nimensä taas räjähtävältä artistilta nimeltä Screamin' Jay Hawkins (Jalacy Hawkins)… joka kirkuu laulussaan I Put a Spell on You, niin että rappaukset ja sielu lähtevät.

Minä pidän näistä kerroksista…

Official Monster Raving Loony 24 Hour Party People häh

Tuolta hulvattomasta tallennearkusta eli YouTuben viideoista löytyy klippi: Screaming Lord Sutch: Jack the Ripper (Live). Samasta paikasta löytyy kaikki muutkin vaikuttavat gootti/shockrockvideot Dead or Aliven klassikon Something in My House sensuroimattomasta versiosta Damnedin Anythingiin.. unohtamatta Bauhausia & Laibachia ja mitä niitä onkaan… Eikä voi olla huomaamatta Screaming Lord Sutchin vaikutusta seuraavan sukupolvien Alice Cooperiin, Dave Vanianiin ja Marilyn Mansoniin.

　

Screaming Lord Sutch ei kuitenkaan jaksanut tätä maailmaa eikä sen menoa, vaan ajautui masennukseen, ja lopulta itsemurhaan. Itsekään ei aina tajua, eikä muista, että taiteilija on ensisijaisesti ihminen, joka tarvitsee välillä lepoa, rauhaa ja ravinteita. Ei pelkkä luova, pelottava tai hauska kone, joka tuottaa elämää suurempia elämyksiä, pelkotiloja tai uusia taidesuuntauksia.

Lumoutuneena tässä katson Screaming Lord Sutchin Jack the Ripper live-videoklippiä ja kirjoitan.... Jo mainitussa Kuva ja sana -kirjassa keskitytään nyt loistavan Enki Bilalin Nikopol -trilogiaan. Ja kaivetaan ja kaiverretaan merkityksiä ja kerroksia... Yritän kerrata, ja mahdollisesti ymmärtää shokkirockari Screaming Lord Sutchin vaikutusta sukupolvillemme, ja valintaa, jonka myös Ian Curtis teki.

　

= > Ian Kevin Curtis lauloi orkesterissa Joy Division.

= > Julien Temple: Jazzin' for Blue Jean, 1984 (lyhytelokuva ja musiikkivideo).

= > Official Monster Raving Loony Party perustettiin vuonna 1983 Screaming Lord Sutchin toimesta...

= > Michael Winterbottom: 24 Hour Party People, 2002, vast ikään tv:stä tullut elokuva, joka kertoo 1980-1990-lukujen musiikillisesti perin kiinnostavasta Manchester -skenestä (Madchester?) ja eritoten Joy Divisionista.

　

= > Lue lisää Screaming Lord Sutchista mm. Tekno-Kekon mielekäs maailmanhistoria –sivulta verkosta. Näiltä sivuilta löytyi mainio muistelo sensuurin vaikutuksessa 1970-luvun luoviin lapsiin eli:

" Graafisesti näyttävä, kymmeniin suomalaisiin sarjakuvapiirtäjiin vaikuttanut Shokki-lehti murskattu eduskuntakeskustelussa 1974. "Tämä on myrkkyä, jolta lapsia on suojeltava". Asiasta lähemmin, kts. Merja Heikkinen: Sillä välin toisaalla... : sarjakuvan kulttuuripoliittinen asema ja sarjakuvien tuotanto. VAPK-kustannus, Helsinki, 1991. "

　

　

Kun taas toisessa [esi]merkillisessä musiikkivideossa: Alice Cooper: Clones = > näytetään synkeää tulevaisuudenkuvaa, jossa me kaikki olemme toistemme klooneja militantissa asuissa robotteina liikehtien - kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta -muskettisoturien lauseen nirvahtanut uudelleen lämmittäminen. Futuristinen, elektroninen ja uusromanttinen biisi Clones on levyltä Flush the Fashion ( tarkka käännös: " muodit voi heittää hyysikkään ", itse kansikin näyttää kuin graffitetulta vessan seinältä ) vuodelta 1980, siis tasan vuosi sen jälkeen kun varsinainen goottirock syntyi Bela Lugosi´s Dead singlen julkaisun myötä. Niin - ei pelkästään Bowie flirttaillut uusien tuulien ja aaltojen myötä...

Pink Floyd - the Wall elokuva näytti myös miten massoista puristetaan muotteja. Näissä pelottavissa tulevaisuudenkuvissa kaksoisolentoja on liian monta [Matrix], ja kloonaus pelottaa. => Alan Parker: The Wall, 1982

c) hullu tiede mies, kuten Frankenstein, Kärpänen, Tohtori Jekyll ja Mr. Hyde, Darkman, Näkymätön mies, ja Äly & Väläys, hullu tiede nainen Batman - [miksikö olemattoman vähän? no, naisen alistamisen takia] joka haluaa valloittaa t. pelastaa maailman....

　

　

Miespuolisia kaksoisolentoja ja kahtia jakautuneita enemmän ja vähemmän herrasmiehiä on maailma väärällään:

viktoriaanisesta ja sen ylittävästä kirjallisuudesta:

Dorian Gray ja Herra Hyde.

Superihminen / Sherlock Holmes, Nietszche, Sarah Berhardt...

Hyvin usein mies on helposti samaistuttavissa oleva tavallinen, hyljeksitty nössö jota poljetaan,

kunnes hänestä tullee SUPERSANKARI.

　

Höhlästä Hessu Hoposta tullee Super-Hessu koska hän syö taikapähkinöitä. Ovatko nämä shamanistia huumeita - pitää selvittää. Miehestä tullee supersankari usein vahingon kautta: Peter Parkeria puree vahingossa hämähäkki ja niin tästä hontelosta rillipäästä tullee Spider-Man eli Hämähäkkimies. Neron ja banaalin Sam Raimin ohjaamassa samannimisessä elokuvassa vuodelta 2002 ollaan hyvin timburtonmaisella linjalla: johtuuko se Danny Elfmanin säveltämästä musiikista ja komeista goottilaisista alku- ja lopputeksteistä jotka näyttävät hyviltä loppumattomassa hämähäkinverkossa jossa on maailman täydellisen kuvio, verkko. Leffa esittelee tavallisen pojan josta tullee pelastaja kun paha mies Menninkäinen eli tohtori Osborn [ ihana Willem Dafoe ] alkaa korruptoituneena herrana panna ranttaliksi kaupungin [ New York joka on miltei kuin Gotham City ] seutukaavaa goottilaisia parvekkeita myöten ja kiljututtaa tyttöjä. Tohtori on aluksi ihan normaali mies, mutta hän kokeilee, kunnon keksijänä, itseensä litkujaan, vaikka niiden sivuoireina oli tutkitusti mm. mielenvikaisuutta ja aggressiivisuutta. Myös Hulk on eräs variaatio herra Hydestä, ja 2000-luvulla myös Hulkista tehtiin oma uusi leffa. Näin Hulk -patsaan muistaakseni vahamuseossa. Ja olihan siellä actual size Teräsmies eli Christopher Reeven puvussa. Vai oliko se toisin päin?

Myös Teräsmies - eli Superman rilleineen - omaa salassa kiltin miehen persoonan. Puhumattakaan Batmanista joka on salaa miljonääri Bruce Wayne. Mutta miten Aku Ankasta tuli goottilainen sankari Taikaviitta? Jäämme innolla odottamaan. Taikaviitta on seikkaillut ainakin 70-luvun lopusta lähtien yössä viitta kahisten, miksi? Oliko työväenluokan edustaja, yksinhuoltaja-isä Aku liian realistinen persoona? Eikö nyt löysinkin plotin vuodelta 1969, jolloin Aku löytää miltei peritystä goottilaisesta kartanosta Taikaviitan kamppeet, ja alkaa nostaa kanssa ihmisiään sorron yöstä, ja Zorron kaltainen hyvän tekeminen alkaa käydä työstä...

　

Jemina Staalo: Romangoth, kauhuromanttinen esseetrilogia (2002-2013)

*

Jemina Staalo:

ROMANGOTH

hypertekstuaalinen goottikyberromaani

kronikka dekadentista viehtymyksestä

groteskiin phantasmagoriaan

*

omistettu:

unien seinämille takaisille, toiseuksille

" Hetken kestää elämä

sekin synkkä ja ikävä.

Hei tonttu-ukot hyppikää…."

ruotsalainen kansanlaulu

　

Mietin, oliko Z oikeastaan Z lainkaan. Jos hän onkin F, kuten tohtori Faustus?

Vai Frankenstein? Alkoiko hän muistuttaa Peter Cushingin näyttelemää roolia?

Cushing sanoi vakavasti, painokkaasti Frankensteinin roolissaan elokuvassa Frankesteinin kosto, että

" Tein siitä täydellisen. "

Ei tohtori halunnut tehdä hirviötä, hänen täydellinen työnsä ei vain onnistunut sillä kertaa. Koska aika ei ollut sopiva. Hän oli aikaansa edellä. Tohtori tiesi, että teoriassa hänellä on aikamme nerokkain saavutus.. Että jonain päivänä... Hän onnistuisi ja.....

Mestari Terence Fisherin ohjaamassa 50-luvun brittiläisen Technicolor -kauhun tuotannon helmiin kuuluvassa Frankesteinin koston alussa on upea leikkaus, jossa näemme

painavan,

kovaa vauhtia putoavan

giljotiinin terän,

sitten nainen kirkuu,

tavernassa,

naurusta,

ja miehet kaatavat litkua punaviiniä paljastaviin laseihin...

　

Sam Raimi käytti Evil Deadissaan vastaavaa leikkausta, tosin modernimmin, yhdistäen kirveen iskun, ja tehosekoittimen jossa pyöri mansikoita, vadelmia tai jotain punaista.

Ø 1800-luvun alussa Burke ja Hare ryöstivät maksusta hautoja koska toimittivat tuoretta materiaalia lääketieteen opiskelijoille ja suurimmillekin professoreille. Koska ruumiinavaus yms. oli periaatteessa kiellettyä..

Nykyaikana me saamme tutustua hittisarjojen kuten C.S.I.n arkeen, jossa viedään ihmisen ruumiin tutkiminen niinkin pitkälle, että näytetään sisältä päin miten luoti tunkeutuu lihaan. Nämä mainiot etsivät ja tutkijat saavat laboratoriossa selville rikollisen ja toimittavat sen rangaistavaksi.

Sääli, etteivät he ennaltaehkäise rikoksia, ajattelen sulkiessani ohjelmani.

　

Pentti Kejonen kertoo tiiviisti kyseisestä filkasta Kaleva.plus.elokuvat –nettisivuilla:

" Amerikkalaisen Universalin studion 1930 -luvun klassikoista brittien versio erosi nostamalla hirviön sijasta keskeiseksi hahmoksi sen luojan. Samalla katosi tarinoista lajityypin Hollywoodin tavaramerkki, kauhuromanttinen näkemys traagisesta epäihmisestä. Tilalle tuli värikäs, yksityiskohtiin menevä kauhu."

　

Nauramme kun komediasarjassa Frasier tuo jäykkä, neuroottinen, holhoava, korkeakulttuuria liiankin näkyvästi harrastava, riskejä kaihtava, snobi psykiatri kauhistuu kun nuori poikansa on muuttunut gootiksi. Kamala sentään. Poika on synkkä mustine vaatteineen, kasvonsa paljolti kajalin ja maskaran peitossa.. Onneksi tuo jakso tuli uusintana vast ikään. Nuoruus se on - sorvaamaton.

Mikäs tässä, onhan psykiatrin entinen vaimo - kolkko tunteeton laiha psykiatri - nimeltään Lilith

Lilith = myös öisin liikkuva noita / toisaalta vampyyri, Aatamin ensimmäinen vaimo...

Lilith = " monipuolinen kulttuuriyritys: levy- ja videotuotantoyhtiö, tapahtumien järjestäjä ja kirjankustanja. Lisäksi Lilith manageroi, promotoi ja konsultoi. "

Kalevi Haikara kirjoittaa Yliopisto-lehden ( 8/97 ) artikkelissaan: " Ennen Eevaa oli Lilith, voimakastahtoinen ja intohimoinen kantaäiti, kiehtova käärme, joka tarjosi Eevalle tiedon puun hedelmän. Myytit Lilithistä ovat täynnä kostoa ja kunnianhimoa, seksiä ja väkivaltaa. "

Vapaan tietosanakirjan Wikipedian sivuilla kerrotaan: " Lilith on babylonialaisessa mytologiassa miespuolisia lapsia vahingoittava demoni. " sekä:

"" Hänestä oli tullut ensimmäinen verenimijä, vampyyri. Pimeyden olento, joka mytologian mukaan asui Saatanan kanssa Helvetissä. Hänen tyttärensä vajosivat yhä syvemmälle synteihinsä ja muuttuivat miehiä vietteleviksi sukkubeiksi. "

　

　

Mietin, jos joku tutkijoista raaputtaisi likaa ikkunasta mitä kaikkea se paljastaisikaan laboratoriossa..

Kohta 200 vuotta

on kulunut

Mary Shelleyn

Frankensteinin

syntymästä.

Voiko aivoja vaihtaa,

tosta vaan suit sukkelaan?

Almodóvar on käyttänyt hyväkseen eri genrejä: melodraamaa, avantgardea, punkin anarkiaa, splatteria, komediaa, tragediaa ja rikostarinaa; erään tarinan tärkein pointti oli sydämensiirto. Mietin tieteiskirjallisuuden tulevaisuutta, kuinka se ennen vanhaan mielivaltaisesti, anteeksi: miesvaltaisesti, ja sotilaallisesti jatkoi totuttuja uria, aivan kuin mitään ei olisi opittu. Kuinka kaipaankaan matriarkaaliseen aikaan.

John Carpenterin The Ghost of Mars esittää kiintoisan matriarkaalisen yhteiskunnan - mikäs siinä. Mukaan on haalittu sopevasti naispuolisia toimintatähtiä: tohtori Whitlockia näyttelee Joanna Cassidy ( Blade Runner klassikossa käärmeen kera tanssiva replikantti ), kyttä Ballardia näyttelee Natasha Henstridge, ( Peto (Species) elokuvien pääroolissa hän näyttelee vierasta lajia, naarasta ) tuota roolia joka alun perin oli tarkoitettu muistaakseni Courtney Lovelle (!), ja itsensä blacksploitaation

[ Blaxploitation => lähinnä afro-amerikkalaisten tekemä exploitaatiota ]

kruunattu kuningatar Pam Grierin [ Foxy Brown, Jackie Brown, L-koodi ]

johtama poppoo nahkaisine, mustine upeine univormuineen pitää järjestystä

yllä.

Pitää mennä ulkoavaruuteen, Mars-planeetalle ja tulevaisuuteen asti vuoteen 2176, että pääsee samalle tasolle, millä me olimme tasavertaisesti ennen. Ennen kaikkea The Ghost of Mars on visuaalinen, ja minimaalinen mörköooppera, jossa mykät, sadistiset hirviöt [ enimmäkseen miehet] pelottavat ns. normaaleja, valtaa pitäviä ihmisiä [ enimmäkseen naisia ]. Planeetalla on tapahtunut kummia, tauti leviää, kuolleet eivät pysy kuolleina, ja sairastuneista tulee outoja, he näkevät harhoja, ja alkavat viillellä ja lävistää itseään... Selkeää on, että Mars on eräänlainen uusi villi länsi, vallattu ja asutettu. Joudumme tietenkin aavekaupunkiin jonka perjantai-illan vapaalle heittävät metallialan duunarit ja jatkuvasti työllistetyt ilolinnut loistavat poissaolollaan.

Elokuva oli hirveän hauska nähdä

Halloweenin aikaan

Night Visions Maximum Halloween


festivaaleilla

yömyöhään.

Naisvaltaista järjestystä horjuttaa Big Daddy Mars -niminen mustaan nahkaan ja valkoiseen kasvomaaliin pukeutunut goottimetallia edustava primitiivinen, hymytön johtajauros jolla on satoja lävistyksiä, tribaalitatuointeja tai ainakin niiltä näyttäviä viiruja ja sotamaalauksia, metallia ja luunkappaleista kehossaan, aivan kasvoja myöten. Mustat pitkät hiukset liehuvat ja hampaat näyttävät teroitetuilta. Hyvin pitkälti on Carpenter alakulttuurien gootti-, heavy metalli-, fetisismi-, tribaalitatuointi-, lesbo-, nahka-, lävistys- ja sm-skenejä eli piirejä tutkinut. DVD:n ekstroissa on hauskoja kommentteja kuvauksista kun villiintynyt mörköarmeija innostui liiankin fanaattisesti roolistaan hauskaa pitäen - heitä kun piti jarrutella liian hyväntuulisena riehumisesta pelottavissa maskeissa ja sotaeleissä keskellä pimeää yötä ulvonen... Ohjaaja sekoittaa hauskasti pakkaa - jossa miehet ovat arvaamattomia, ja alkukantaisia luolaköriläitä Marsista, mutta naiset ovat sivistyneitä, ja tiukasti aseistettuja vallan ja järjestyksen edustajia, tuomitsijoita ja pitäjiä - ei nyt ihan Venuksesta vaan Maasta!? Nämä marsilaiset miehet eivät ole pieniä eikä vihreitä..

Big Daddy Marsia näytellyt Richard Cetronen [ alun perin stuntti, sittemmin myös näyttelijä mm Varjojen valtakunnan susista susimman näköinen Pierce ] luukki on yhdistelmä lihallisen aikakauden itsensä, lihallisuuden, ruumiillisuuden, ja pinnan korostamisen, ja viiltelyn kaunista, pelottavaa taidetta / psyykkisiä häiriöitä eli 2000-lukua á la Marilyn Manson ja Mortiis, sekä 1970-luvun meikattua KISSiä, 1980-luvun WASPin Blackie Lawlessia ja Manowaria [ noita panovaareja jotka vieläkin jaksavat olla tosissaan Conan barbaareja bodattuine kroppineen metalliniitein koristelluissa tiukoissa mustissa nahkatangoissa uhmaten aikaa, maan vetovoimaa ja hyvää makua ] ja Alice Cooperia. Nämä zombie-hirviöt [ elokuvassa The Ghost of Mars ] olivat kuten berserkit ennen muinoin:

"mielettömän raivon vallassa taistelleita sotureita, jotka tuhosivat kaiken tielleen

joutuneen." Cd Fakta 2002

Ainakin DVD:n suomennoksesta on mennyt ohi subtekstin lesbiaaniset heitot, ikävä kyllä.

Niinpä ne taisivat mennä siutti myös tv:ssä.

　

Voiko tämä koskaan olla muuta kuin sadismia??

Liliana Cavanin

ohjaama ja käsikirjoittama

The Night Porter


vuodelta 1973

[ joidenkin tietojen mukaan 1974]

kertoo tarpeistamme

sadomasokismiin.

　

Hotellissa miehen ja naisen katse kohtaavat - he muistavat toisensa. Mies on hotellin portieeri, mutta hän on myös entinen natsi Max, joka kuvasi elokuvakameralla hirveyksiä. Nainen on Lucia, hotellin miehensä kera saapuva aistillinen asukas, joka ennen oli laiha tyttö, jota samainen natsi kuvasi, kidutti, ja rakasti. Night Porter ei ole hyvän maun eikä hyvän olon puutaheinääelokuva, eikä siinä porvarillinen järki alleviivaa. Juuri siksi se kumpuaa näistä hämäristä impulsseista.

　

Leffan kuuluisimmassa kohtauksessa

olemme hämärässä kabareessa,

monessakin mielessä rähjäisessä,

ja symbolistisessa,

kuvottavan likaisessa huoneessa,

jossa Lucia esiintyy natseille yökerhotaiteilijana,

　

hän on pukeutunut pelkästään miesten housuihin, suurin henkseleihin, koppalakkiin ja tiukkoihin mustiin, kiiltäviin sormikkaisiin ja esiintyy provosoiden, ja kylmästi - juuri tämän Madonna siirsi videolleen Justify my love. Tyttö laulaa, tietystikin saksaksi, kuinka Rakastaa rakastamista. Tietenkin diivojen diiva Marlene Dietrich tulee mieleen, mutta siinä missä jumalatar Dietrich esiintyy yleisölle, jota haastaa, kiusaa, hämmentää ja on koko ajan silmäkontaktissa, niin Night Porter kabaree-laulajatar ei katso silmiin, hän toimii kuten robotti, tietäen miten toimia, miten härnätä, mutta täysin ilman intohimoa, alistuen. Hän on androgyyni, välinpitämättömyydessään peräti uhkaava. Häntä pakkomielteenään pitävä Max on käskenyt tuoda tytölle lahjan pahvilaatikossa.

Siellä on naista eniten kiduttaneen vartijan pää.

Kuinkahan paljon

tämä kohtaus

vaikutti

sarjamurhaajaelokuvaan Seitsemän?

Kuten Tuokaa minulle Alfredo Garcian pää -elokuva kertoo isästä, joka siis haluaa tyttärensä tuhoajan pään vadille.

Ø Sam Peckinpah: Bring me the head of Alfredo Garcia, 1974.

Max itse sanoo tilanteen tuovan mieleen Salomen tarinan. Kun ylpeä nainen Salomé torjutaan, hän vaatii torjujansa päätä vadille.

Ø Salomén rooliahan tulkitsi viime vuosina oopperassa ylpeytemme Karita Mattila jopa paikoitellen kelteisillään.

The Night Porter on kipeä rakkaustarina, myös kirjaimellisesti. Se on häiriintynyt, mutta ummehtuneen tiivis tutkielma riippuvaisuudesta ja julmuudesta. Elokuvassa ja kirjassa Katkera kuu uusi elementti sm oli nihilistisen kyllästyneen, läheisriippuvaisuudesta kärsivän, hulluna rakastuneen pariskunnan viimeinen keino, jotta seksi ja läheisyys tuntuisi joltakin. Voiko rakkaus on ehdotonta, järjetöntä? Saako viettejä toteuttaa?

Koko tarina perustuu käsikirjoittaja-ohjaaja Cavanin tekemiin keskitysleiriltä selvinneiden haastatteluihin.

Voiko "natsi" ja "juutalainen" olla tasa-arvoisessa, terveessä suhteessa? Jo pariskunnan nimet, Max ja Lucia, hohkaavat maksimaalista ylitse energisesti menemistä, ja puhdasta viatonta, passiivista valoa.

Siirrymme elokuvan nykyaikaan, jossa Max ja naiseksi varttunut tyttö ovat kuten elokuvassa Katkerassa kuu miehen asuntoon linnoittautuneet, toisiaan palvovat ja tulisesti rakastavat, jotka tulevat toimeen miltei elintarvikkeitta. Kun Katkerassa kuussa pariskunta alkaa hypnoottisena katsoa televisiota ja menettää uutuudenviehätyksensä, on Night Porterissa oma häiriintyneempi viitekehyksensä. Tapahtuuko se unelmoijan / kiduttajan päässä? Mikä on tämän parin tulevaisuus? Koska eiväthän he saa olla kaksin, koska natsi-toverit haluavat naisen hengiltä - onhan nainen elossa oleva todistaja joka voisi todistaa Maxia vastaan, ja tuhota jokaisen hengissä olevan siegheilin huutelijan.

Asunto alkaa vaikuttaa bunkkerilta

Ø Oliver Hirschbiegel: Perikato ( Der Untergang aka The Downfall: Hitler and the End of the Third Reich, 2004 ) => elokuva joka kuvaa Hitlerin viimeisiä hetkiä bunkkerissa

vaikka olemme romanttisessa Wienissä. Vaikka kolmetoista vuotta on kulunut toisen maailmansodan loppumisesta, ja uhri ja kiduttaja voisivat nyt vaihtaa asetelmiaan, ja valta voisi vaihtua, niin silti pariskunta pitäytyy totutussa sadomasokistisessa suhteessa - tokko toisenlainen kumppani heitä ymmärtäisikään?

Lucia on pitkään ketjuun kiinnitetty - taas tulee Madonnan video mieleen, mutta tällä kertaa Express yourself, jossa alaston hohtava Madonna on paksulla ketjulla kiinnitetty sänkyyn.

Max ja Lucia ajavat toisiaan takaa, kisaillen, naisella on kengät jalassa, mies paljain jaloin, ja nainen telkeää itsensä kylpyhuoneeseen, Max takoo ovea, Lucia ottaa käteensä hajuvesipullon, ja heittää sen lattialle tuhansiksi sirpaleiksi, avaa lukon, mies rynnii sisään - ja kävelee paljain jaloin suoraan lasimurskaan.

Rooleissa on harvinaisen sopivat tyypit: Maximilian Theo Aldorferia näyttelee Dirk Bogarde [ Loseyn varsin vino, ei pelkästään luokkayhteiskunnan vaan myös latentti sm:n tutkielma Palvelija / The Servant, Justine, Kuolema Venetsiassa, Modesty Blaise ] joka on näytellyt sekä suht militantteja rooleja että palvelijan rooleja [ sopivaa sm:lle ] sekä hän on ollut useasti lääkärinä sekä kerran Franz Liszt;

ja Lucia Athertonina on Charlotte Rampling [ Swimming pool, Angel Heart ] joka on näytellyt rooleja tyyliin Irene Adler ( = ainoa ihminen joka on huiputtanut itseään Sherlock Holmesia ) ja Anne Boleyn ( eräs Henrik VIII murhauttama vaimo ) sekä markiisitarta ja kreivitärtä.

Taiteellisesti groteskein kohtaus on kun homo tanssii vahvoin pakaroin pelkissä munasuojissa törkyisessä saniteetti-tilassa, niin sanojen mielleyhtymä liittyy myös mielenterveyteen, tilassa jonka seinillä on roiskeita, kenties verta, ja muut natsit istuvat univormuissaan ja katsovat esitystä.

Todellakin Spandaun balettia.

Ø Spandau Ballet oli puhtaamman puoleinen 1980-luvun uusromanttinen orkesteri, ja

dandy -perinteen jatkaja.

Ø Spandaun vankila taas oli paikka jonne kolmannen valtakunnan arkkitehti Albert Speer pistettiin joksikin aikaa miettimään tekojaan. Samaisessa linnassa istui myös Rudolf Hess.

- - se ei tainnut ollakaan Speer joka teljettiin kuuluisaan tyrmään, Lontoon Toweriin vaan Hess. Pahus, en löydä sitä muistiinpanoa. Olen täysin varma että luin kuvitettua kirjasta eilisen kidutuksista, ja erilaisista tyrmistä lentokoneessa ja siinä oli mainittu mm Hess; vierusistuskelijat katsoivat kauhussa paksua mahaani ja kirjani kuvia. Se on historiaa, hyvät ihmiset.

Ø The Tower of London oli ennen nykyistä turistirysän eksistenssiään kappale kauneinta Brittein maata – tai kauheinta, historiaa. Platsiin on pistetty tyrmään sangen kuuluisia kruunupäitä, ja teloituksista on eksaktit päivämäärät. Rudolf Hess oli heistä viimeisin.

Oliko Kalevalan sampo internetin esiaste? Matrixin matriisi? Vai onko Sammon tarkoitus keksitty uudelleen joka vuosisata?

Katson teksti-tv:n säriseviä uutisia: YK hyväksyy nyt kantasolujen kloonauksen. Minä luen sen, vaikka osa kirjaimista muuttuu numeroiksi.

　

passiivinen nainen jalustalla

Edgar Allan Poen jumaloima kuollut nainen on selkeä kalpea hengen heimolainen muumio-elokuvista, ja Kamelianaisesta, myös teokset Yö voodoosaarella / I Walked with a Zombie liittyvät kuvastoon suosituimpien satujen kuolleiksi luultujen, nukkuvien naisten hyvin hyvin hiljaiseen laumaan. Lumikki, Sleeping Beauty eli Prinsessa Ruusunen. Mikä ihme saa prinssin suutelemaan kuollutta naista? Miksi aktiivisen miehen pitäisi pihaltaa elämä passiiviseen naiseen?

Tämä on oikeastaan karmein kuva mitä naisen oletetusta passiivisuudesta voi antaa. Kroppa. Johon mies antaa "elämän". Savinainen. Pygmalion. My Fair Lady. Tyttö nimeltä Nikita. Svengali. Golem, miten hän tuli maailmaan.

Golem - kirjaa saa noin neljällä eurolla suomenkielisenä & pehmeäkantisena. Myös Golemissa näytetään savenvalajan merkitys: keskiaikaisessa, juutalaisessa tarussa muovataan savesta elävä olento, pelastaja.

- Pygmalion " rakastui valmistamaansa norsunluiseen neitoveistokseen"

( Mytologian sanakirja )

- Golem oli " keinotekoinen ihmishahmoinen palvelija, joka saatiin elämään

kabbalistisen taikakaavan avulla " ( Mytologian sanakirja )

- hepreankielinen golem tarkoittaa " itua, sikiötä ja savimöykkyä " ( Hirviötieto jossa

muuten löytyy ohjeet golemin herättämiseksi henkiin.. )

Toisaalta Sigourney Weaverin näyttelemä esittämä aktiivinen toimija ja maailmanpelastaja Ripley oli itse välillä kymmeniä vuosia unessa pakasteena joka sattumalta pelastetaan.

Niin kuin Lynchin sarjan Twin Peaks voimakkain, ja myydyin kuva oli kuolleesta vaalean sinistä hohkaavasta Laura Palmerista läpinäkyvän muovikelmun, kuin maaseudun / lapsuuden suojaavan kuplan sisällä, koska jäljitettiin rikosta: kuka perähikiällä, pikkupaikkakunnalla on murhannut tuon nuoren naisen? Lynch kuorii sipulia, ja meitä itkettää. Twin Peaks oli ennen vanhaan juuri se sarja jolloin piti kököttää tv:n ääressä puhelimien piuhat seinästä irti repäistyinä, niin se useamman uusintakerran jälkeen sekä Suomessa että Ruotsissa alkaa herättää muitakin tunteita kuin kiinnostusta ja palvontaa.

Päälle liimattu vastenmielinen vinkuminen mitä lauluksi sanotaan toimii niin hyvin vieraannuttavana elementtinä, että MYKISTYS -nappula kaukosäätimessä oitis osoittaa tarpeellisuutensa. Paikkakunnan koululuokka on seksistinen kuin 50-luvulta: tytöt kellohameissaan haluavat vain miellyttää aikuisia miehiä, eivätkä kuuntele Sex Pistolsia eivätkä näytä keskisormea, eivät kyseenlaista opetuksia, eivät kerää aktivisteina nimiä listaan, vaan ovat kuin robotteja jotka leikkivät aikuisia. Paikkakunnan vastenmielisyys paljastuu pala palalta, mikä on hyvä juttu.

Katsoin roomalaisten paparazzien joukossa kun androidin kaltainen siloposkinen näyttelijä Kyle McLachlan joka näytteli pedanttia etsivää sarjassa kiirehti ulos upeasta hotellista. Hän oli kaunis, vieläkin. Siinä, livenä, kiireissään, omana itsenään.

Myös Mullan alla tv-sarjan DVD:n kannessa on nainen jalustalla, tosin mustan taustan sisällä on erikoislähikuva pelkästään tarkkaan rajatuista kuolleen naisen huulista joita mies maalaa makaaberisti huulipunalla.

Myös Luis Buñuel käytti elokuvassa Päiväperho kuollut nainen jalustalla -teemaa: kieroutunut kreivi tilasi prostituoidun linnaansa ruumisarkkuun.

Sittemmin Hellboyssa törmäämme liikkumattomattomaan pyrokineettiseen kummajaiseen mustatukkaiseen, psykiatriseen sairaalaan teljettyyn Liziin joka makaa Rasputinin okkultistisella alttarilla.

Poen novelleissa ja runoissa on jalustalla passiivinen nainen, kuten esimerkiksi varsin maittavan Pelon ja kuoleman kertomuksia kokoelman ( book studio, 1993 toim. ja suom. Harri Haarikko) kieroutuneet, aiemmin suomentamattomat t harvinaiset novellit kuten peräkanaa kulkevat kirjan aloittava Merkillinen laatikko / The Oblong box, ja Soikeakehyksinen muotokuva / The Oval Portrait.

　

Eikö naista muuten voida kohdata?

Pelottaako elävä, aktiivinen nainen?

　

Jotta emme olisi liian kaukana menneisyydessä, otan esille kaksi modernia erinomaista mutta aiheeseen liittyvää elokuvaa: Puhu hänelle ja Kill Bill.

Madridilaisen movida -elämäntavan kuvaaja-neron, seestyneen kauhukakaran Pedro Almódovarin Puhu hänelle suurin anti on sen näennäisessä tapahtumattomuudessa: sairaalassa hoivataan kahta koomassa olevaa naista. Hoitaja palvoo, rakastaa ja kunnioittaa koomassa olevaa hoidokkiaan niin kauniisti, että nainen tulee ajan myötä hyvinkin raskaaksi. Myös rapakon takaisen, leffan aikajanan uudelleen miksaajan Quentin Tarantinon Kill Bill vol 1 käynnistyy kuin moottorisaha kun morsian [jonka sulho murhattiin verisesti alttarilla] herää koomasta ja saa tietää itsestään: koomassa olleena häntä käytettiin seksuaalisesti hyväksi, "hoitaja" peri siitä jopa maksua, ja näin moninkertaisesti kostava morsian lähtee kynimään kanoja. Morsian pukeutuu välillä mustaan. Tässä maailmassa. Olimme Z:n kanssa kaupungissa - oliko se Lontoo, Vantaa, Chartres vai Västerås sama se kun kaikki liikkeet näyttävät samalta joissa luokitteluissa kiinnostavimmat ohjaajat ja / tai näyttelijät loistavat poissaolollaan tai ovat kalliimpia koska ovat tuontitavaraa tai klassikkoja. Nyt puhun tietenkin älyllisistä maista joissa elokuvat tekstitetään eikä pilata puhumalla päälle kuten Italiassa, Ranskassa, Espanjassa ja Venäjällä.

Silloin Kill Bill oli juuri julkaistu suuresti mainostettuina DVD:nä ja pahviständeissä oli Uma Thurman kostavana morsiamena verinen itämainen miekka kädessään. Pieni lapsi yrittää koskettaa värikästä miekkaa tai sitten Thurmanin leveää kenties veristä mekkoa, mutta äiti hätäisesti vetää lapsen pois.

-- naistenpäivänä oli naisille elokuvateattereissa alennuksella elokuvia, mutta aivan typeriä, mm Kill Bill puuttui. Enemmän vaihtoehtoja naisille teatterit, haloo! Olemme sitten kotimaisessa metroasemalla jossa myös mainostetaan samaa filmiä, oli se sitten osa 1 tai 2, asemalla jossa suomalainen raivopää hakkasi kirveellä viatonta matkustajaa päähän.

Palatakseni nainen makaa koomassa -kuvastoon, niin vuodelta 2003 oleva saksalainen Good Bye Lenin! komedia leffa käynnistyy puolestaan kun itäberliiniläinen yksinhuoltajaäiti vajoaa koomaan mielettömänä "vapautuksen" vuonna 1989 kuin Prinsessa Ruusunen, ja tuon kahdeksan kuukauden aikana Saksat ovat lyöneet hynttyyt yhteen, eikä mikään ole mallillaan. Vallankumousta ahmitaan vatsat kipeiksi, vaikka se olisi kuinka raakaa. Äitiään rakastava parikymppinen pienokainen ei henno kertoa koomasta pölähtäneelle emolleen, kuinka kaikki on muuttunut.

　

Regressus im utero

kuten jo grunge-orkesteri Nirvana nokkamiehensä Kurt Cobainin suulla ilmaisi, että palaamme kohtuun. Palatakseni syvemmälle öisille hautausmaille ja synkkiin laboratorioihin - esitän kysymyksen. Miten saada varastettu, multainen vainaja kuljetettua pisteestä A [= hautausmaa ] pisteeseen Z [= laboratorio] kaikkien silmien edessä? No, tietysti samoin kuin elokuvassa Kuuma aurinko (Plain soleil) joka perustuu antisankarin onnenonkija-murhaaja-kameleontti Ripleyn hahmoon jonka Patricia Highsmith loi. Ai mikä? No teeskennellä, että ruumis on sammunut päihtynyt juhlija, jota on pakko kannatella.

Mistä muuten johtuu että liikenteessä ihminen varoo tutkimasta siis auttamasta liikkumattomana makaavaa ihmistä onko tämä kuollut? Koska ihminen päättelee, että tämä on kännissä.

Naavatukka Gene Wilderin näyttelemä tri Fronkenstiin [lausuttuna] Mel Brooksin Frankenstein juniorissa joutui kiipeliin, vainajan käsi rotkotti vaunuista, ja poliisi tuli puhuttelemaan. Tri joutui teeskentelemään että vainajan käsi kuuluu hänelle, ja teki sillä aika kankean käsi lipalle vie -militantin eleen. Poliisia kätellessä tämä sanoi, että olipa kylmä käsi.

Poen Ajan ja avaruuden kartat (book studio, 1999 toim. Harri Haarikko, suom. Pekka Markkula) kiehtovin ja epäpoemaisin teksti Sananvaihtoa muumion kanssa on vuodelta 1845.

Frankensteinmaisesti herrasmiehet

iskettävät sähkövirtaa muumioon,

joka alkaa hitaasti liikehtiä,

ja sitten tehdä naurettavia liikkeitä, kun hän olisi alhaalta päin vedettävä karnevaalien plastiikkinen halloween-luuranko jolla jokainen raaja heiluu erikseen, hiiulihei.

　

Mutta tämä on kirjoitettu ennen suuria lapsille ja nuorille tarkoitettuja karnevalisoituja kuoleman juhlia, Halloweenia, jolloin tarjolla on monenmoista ja kokoista luuranko-jussia vääntyvine koipineen. Suomessa Halloweeniä on vihdoinkin alettu viettää, vaikkei täällä karkkeja kerätä kuten lokakuun lopulla Amerikassa, jossa lapset pukeutuvat hirviöiksi, kummituksiksi, noidiksi ja muihin inspiroiviin rooleihin ja käyvät ovelta ovelle kysyen Trick or treat? siis Karkki vai kepponen? Hassua kyllä, kotokonnuillamme saman tyyppistä traditiota on harrastettu pääsiäisenä jolloin lapset ovat pukeutuneet noidiksi ja käyvät virpomassa... ja toivottamassa terveyttä. Vitsa sulle, palkka mulle. Suomessa Halloweenia on vastannut kekri.

Samalla he saavat karkkeja. Mutta mistä englanninkielinen sana EASTER eli pääsiäinen tulee?

=> asiaan konsanaan vihkiytymättömille suositellaan luettavaksi lisää Marko Grönroosin asiallisia tai kenen tahansa uuspákanoitten nettisivuja.

= > Myös Ari Turusen Hyvän ja pahan merkit teoksesta saat infoa pääsiäisen

alkuperäisestä merkityksestä.

Jopa Tiimarista voi ostaa kädet levällään taapertavan muumion avaimenperäksi. Pimeässä hohtavana - kuin Norman Batesin mutsin luuvalo - se on vielä tarpeellinenkin, koska näkyy jos pimeässä portaikossa avainnippu lokaan tipahtaa.

Mutta lause millä Poe novellinsa lopettaa on niin hyytävän nerokas - ei se, että lause kekkaloisi kielellä, tai olisi briljantti, kestävä metafora, joka jäisi ulisemaan kauhuromantiikan tuulen ujellukseen kuten toisinaan Poen teksteissä käy, eikä lause ole liian vaikea että sitä patsasteltaisiin ja nostettaisiin laakeri- ja orjantappuraseppeleet päälle, vaan sen sanoma!

Tästä tuli oikea ei aasin vaan huokausten silta jatkaa seuraavaan pappaan. Hyvin kauhuromanttisen niminen miekkonen H. P. Lovecraft on saanut aikaiseksi novellikokoelmassa Temppeli ja muita kertomuksia (Kustannus Oy Jalava, 1988 suomennos Kari Nenonen) erään häijyn tekstin: Herbert West - elvyttäjä [alunperin Herbert West - Reanimator, 1922] joka on inhana elokuvanakin tuttu.

Lovecraftin esittely on minimaalinen ja groteski: isä mielisairas, poika itse varhaiskypsä ja sairaalloinen [=> katso tuonnempana romaani Charles Dexter Wardin tapaus], mutta josta kuitenkin tuli tuottelias kirjoittaja, joka ei eläessään tehnyt mitään oikeata työtä. Sivuutan herran natsi-ääliönationalismi-sympatiat. Syöpään kuollusta hepusta tuli kulttisankari paljon oman aikansa jälkeen. Mistään kauhuromantiikasta ei ole koskaan Lovecraftin [nimen voisi suomentaa nimellä Lemmenvoima joka kummasti alkaa kuulostaa tohtori Outolemmeltä, tai Rakkauskilut] osalta kysymys, koska naiset puuttuvat hänen kirjoistaan.

Ilman naisia ei ole kauhuromantiikkaa.

　

Ehkä Lovecraftin laji on selkeän simppelisti kauhu. Hyvin paljon hän kyllä lähenee skifiäkin. Siinä on aina yksi mies - vastassaan koko järjellinen t järjetön maailma. Tai toinen mies, vielä kertoja-minää pahempi tabunrikkoja.

Sekä Poe että varsinkin Lovecraft ovat ajallisesti modernimpi, meitä lähempänä kuin Shelley. Kronologinen aikajana kun nyt on semmoinen. Että se tulee menneisyydestä meihin päin. Toisaalta sekä poeetta Poe [jonka nimikin on miltei kuin täydellinen runo poem ] voi pokkana kirjoittaa muumioista, että Lovecraftin poika okkultismin vanhoista kirjoista, mutteivät he häpeile kuten Frankenstein Shelleyn tekstissä koska useasti kieltää Paracelsuksun ja kumppaneiden touhut, koska ne ovat höpöhöpöä - jota nykytiede 1800-luvun alussa ei tunnistanut. Hassua - vastaikään luin kahta eri kirjaa jossa kummassakin suomalainen nainen valottaa myyttiä, kuten Merja Virolainen ja Maria Suutala.

Välillä on oikein mukava kurkata pönkeän historian virallisen esiripun ja etiketin taakse, ja löytää mm August Strindberg, joka oli kirjailijan lisäksi alkemisti [sic!] tai ainakin halusi olla.. = > katso lisää kirjasta Mielikuvituksen mestareita.

Katson sietämätöntä Kuollut mies deittailee sarjaa. Tällä kertaa en vaihda kanavaa, sillä eräs lause pysäyttää minut. Tämän sarjan päähenkilö on kuollut - so what? Mutta silti hänellä on urbaani-sinkun ongelmat. Kuolleen toveri yrittää myydä tätä selän takana suuren show´hun televisioon, muttei kuollut innostu ideasta. Kuolleena syntynyt idea??

Hän ei halua joutua puhuvana päänä lasipurkkiin, ja juontaa sieltä käsin talkshow´ta..

Puhuva pää seikkailee myös Herbert West - elvyttäjä tarinassa. Jopa siihen malliin että harvinaisen hallitussa elokuvassa American Beauty muistaakseni naapurin poika ja perheen isä pilvenpolton ohella yhdessä muistelevat kohtausta juuri tuosta Lovecraftin novellin pohjalta tehdystä elokuvasta Reanimator mitä tämä irtopää teki...

Lovecraftin goottilaisesta goottilaisin novelli, ja itse asiassa oikeasti pelottavin kertomus on niin ikään Temppeli ja muita kertomuksia antologian novelli Ulkopuolinen.

Voi meitä sivullisia!

Tarina käyttää häikäilemättä hyväkseen

kauhuromantiikan haikeita,

eroottisia ja makaabereita elementtejä:

lapsuus ei ole pelkästään dickensmäistä vaan "pelkkää surua ja pelkoa", yksinäisiä tunteja, suuria mustanpuhuvia huoneita, ikivanhoja kirjoja. Novellin minäkertoja ei tiedä synnyinpaikastaan muuta kuin, että

" se linna oli ikivanha ja hyytävän synkkä, täynnä pimeitä käytäviä",

hämähäkinseittejä, varjoja, kosteutta, saastaista löyhkää. Menemme asteittain syvemmälle hänen mieleensä kun Lovecraft kuorii shalotti-sipulia, ja paljastaa. Minä ei ole koskaan nähnyt toista ihmistä! Kuka hirviö tämän ihmisrukan oli teljennyt linnaan yksin!!

Hieno, hieno novelli!

　

　

Kultanainen, ylimies, missä menee teijän ties?

Lovecraftin hullu tiedemies on reilut 100 vuotta Shelleyn romaanin julkaisun jälkeen taas frankensteinnaaraamassa uutta ihmistä. Siinä missä teokset ja myytit á la Caligari, Svengali, Tyttö nimeltä Nikita, ja My Fair Lady ottivat elävän ihmisen, ja muuttivat sen paremmaksi, mielensä mukaiseksi marionetiksi, mitä myös Mozartin isä teki oikeassa elämässä Mozartille [mutta tämä kasvoi opetetun apinan roolistaan neroksi ja alkoi itse tehdä ylimaallista musiikkia] niin Shelley, Poe, Lovecraft ja King tonkivat kuolleita esille.

- Ilmarinen teki kultanaisen, ja muistamme Holmbergin Kalevalasta Ilmarisen roolista Vesa-Matti Loirin, ja hänen morbidin palvontansa tekemäänsä kultaista naista kohtaan;

- rabbi teki savi-ihmisen Golemin,

- Pygmalion muokkasi ties mitä,

- ja jopa James Bond seikkailussa käytetään Midaksen myyttiä [kaikki mitä kuningas kosketti muuttui kullaksi, kuuntele esim. Army of Lovers: King Midas] tarinassa Goldfinger.

- The Rocky Horror Picture Show ´n tohtori Frank-N-Furter rakensi täydellisen, kultaisen miehen - tosin kestäväksi rakastajakseen. Jopa Kati Kovácsin Miestennielijä sirkukseen sarjakuvanovelleissa yhdessä itse kuulapää kekälesilmä Picasso löytää kaatopaikan romukasasta metallisen,

- miltei kultaisen naisen. "Onpa mauton kapistus!" Picasso ajattelee tytöstä. Taiteilija huoltaa pahasti ruostuneen kuparisen irvokkaan yhteen kyhätyn tyttömäisen metallihäkkyrän josta tuleekin oikea tyttö [ kuten Pinokkiosta puusta tulee oikea poika ] Tuo tyttö on tietysti Miestennielijä, päähenkilö. Naisen ja Picasson suhde muuttuu Punahilkan ja suden suhteeksi, jossa nainen ihmettelee mm, miksi Picassolla on niin suuri nenä.

> Ilmarisen itselleen takoma kultainen vaimo, Kalevalan 37. runo.

　

　

Mary Shelley varmaankin lapsena kuuli, näin kerrotaan, kuinka intellektuellin ja vallankumouksellisen isänsä kiinnostavat vieraat [ = > Maryn äitihän oli feminismin perustaja, mutta kuoli synnytettyään Maryn] puhuivat kokeista, joita tehtiin kuolleille. Kuinka sähkövirtaa iskettiin ihmisen ihoon, ja mitä reaktioita se sai aikaan. Kuinka häkellyttävältä se varmaan kuulosti, nuorille äitinsä menettäneen älykkään tytön korville.

Lovecraftin novellin minään on helppo samaistua - koska hän kauhistelee Westin kammottavia tekosia ja jumalattomia kokeita - tällainen vieraannuttamisen ovela keino oli de Sadellakin sm-romaanissaan Justine kun hän ensi alkuun pyysi kaiken tulevien hirveyksien kuvailemisen miltei uskottavasti anteeksi vain siksi, että se olisi opettavainen tarina, että tee kuten minä sanon... Tällä moraalilla t sen puutteella kirjailija saa kirjoittaa aivan mitä tahansa - kunhan muistaa laittaa alkulauseeksi jotain ympäripyöreätä ja mahdollisimman suurelle yleisölle sopivaa potaskaa... Kuten komedia-sarjassa Sinkkuelämää on useampia naistyyppejä ja päähenkilönä helpoimmin samaistuttavissa oleva herkkä mutta persoonallisesti pukeutuva, pikku kolumneillaan itsensä New Yorkissa elättävä moderni nainen joka etsii vielä kolmikymppisenä parempaa huomista, miestä, kenkäparia, trendibaaria. Mutta joka ei ole niin itsenäinen ja uratietoinen feministi kuin moderni ystävänsä Miranda, eikä niin seksissä kuin bisneselämässä häikäilemättömän itsevarma ja itsekäs Samantha eikä niin konservatiivinen ja naiivi kuin tämä tylsimys helmet kaulalla - vaan jotain siitä väliltä. Mutta palatakseni Lovecraftiin; tohtori West on jäänkylmä, älykäs arjalainen kone.

Paul Martin & Manu Boisteau esittelevät toisenlaisen hullun tiedemiehen kirjassaan Kauhukartano 1 - Von Skalpelin kummalliset kokeet ( Sanoma Magazines Oy, 2003, suomenn. Ville Viitanen ). Professori von Skalpel on tehnyt merkittävän keksinnön - hirviöliiman. Sen avulla hän rakentaa maailmaan kaikkein aikojen kauneimman hirviön. Paljon on hänellä siis töitä. Tämän kuvakirjan lopussa on onneksi merkintä:

"Hirviöiden terveyttä ei ole vaarannettu tätä kirjaa tehdessä."

Hyvä tietää ;)

Skalpeli asuu tietystikin Kuolion kartanossa joka sijaitsee tarpeeksi lähellä tiheää, pelottavaa metsää, synkkiä vuoria, ongelmankäsittelylaitosta ja kartanon hautuumaata. Mikäs sen rattoisampaa.

Hysteria ja historia menevät onomatopoeettisesti häränpyllyä mielessäni paikkaa vaihtaen.

Yksi vuoden parhaimmista ja vuosisadan tärkeimmistä tietokirjoista oli tämä taidehistorioitsija Anna Kortelainen: Levoton nainen - hysterian kulttuurihistoria (Tammi 2003). Sen surullinen teksti ja dokumenttia valottavat valokuvat näyttävät kuinka kaukana ihmisyys on meistä, tai siis miehistä, jotka naista määrittelevät ja tautiluokittelevat. Kirja saa raivon valtaan, ja milteipä hysteeriseksi! Koska kaikki jotka kynnelle kykenevät, ja jota kiinnostaa historia, taide ja tasa-arvo, ovat jo lukeneet tämän kirjan. Siksi keskityn vain sen kuviin. Ja Poeen.

Lyhyesti sanottuna Kortelainen on tutkinut 1800-luvun lopun puhutuimpaan naistentautia, hysteriaa, ja sen hoidon historiaan. Mutta "hoidettiinko" naisia ollenkaan? Ei siis ainakaan paremmaksi? Oliko hysteria, kuten nyt ajattelen, tuon ajan suljetun naisen [jolta työ, opiskelu, ihmisarvot ja koko oma persoonallisuus oli otettu pois] räjähdys / tapa saada pinna täyteen? Nyt, pärkele, riittää?

Kuinka itse olisi tuollaisessa seksistisessä puserruksessa pysynyt passiivisena palvelijana ja passaajana? Hyperhauskana esimerkkinä Dingon sävelteos Levoton Tuhkimo joka tekee itsestä marttyyrin..

Hirvittävimpiä kohtia kirjassa oli professori charcot´n järjestämät hysteerikkojen hypnoosinäytökset

> näin [minulle] tuli kuva kuinka naisen "hulluus" karnevalisoitiin, se oli osa friikkisirkusta. Elefanttimies siellä, hullu nainen täällä, parrakas nainen tuolla.

Ja kuinka kuvottavaa oli lukea, kuinka äpäröitä siittänyt edelfelt kävi katsomassa näitä "näytöksiä".

Hyvin selkeästi Kortelainen näyttää nämä valokuvatut dokumentit kuinka ns. koulutetut äijät kuvasivat sairaita naisia pornoasennoissa. Kukaan ei näiden äijien päätä tutkinut. Silloin.

"Kavalat magnetisoijat, valveuniset naiset, magneettisesti lahjakkaat kirjailijat ja muut kauhuromanttiset hahmot ilmestyivät vuodesta toiseen näkyviin kaunokirjallisuuden uutuusteoksissa."

Kortelainen kirjoittaa, ja jatkaa kuinka magnetisoijat olivat miltei alvariinsa miehiä, ja "magneettiseen tilaan vaipuvat naisia".

　

　

Kortelaisella on esimerkkinä Poen kauhutarinan Herra Valdemarin tapauksen tosiasiat jossa kuoleva mies hypnotisoidaan. Tässä tulee tämä kaamea katsoja hakeutuminen makaaberin pariin - yleisö haluaakin nähdä hypnotisoidun mätänevän silmiensä edessä.

　

　

"Myös taiteilijan, varsinkin muotokuvamaalarin, tehtävä on ikuistaa, tehdä kuolemattomaksi. " Esimerkiksi Kortelainen laittaa esimerkiksi Oscar Wilden romaanin Dorian Grayn muotokuvan jossa "hypnoosi voisi selittää vanhenemisen seisahtumisen. Mesmerismi tekee Dorian Graysta muumion."

Levottomassa naisessa kuvituksena käytetyt maalaukset ja varsinkin aidot dokumentaariset valokuvat hätkähdyttävät. Niissä mielisairaat naiset esitetään alastomina, revittyvaatteisina, kenen tahansa uhreina ja määriteltävinä. Levottomat naiset nukutetaan, tai hypnotisoidaan. Heitä tutkitaan. Kotimaisista naisista Kortelainen esittelee mm karismaattisen runonlaulaja Larin Paraskeen, ja näyttelijä Ida Aalbergin. Heidän erityislahjansa ja taitonsa on tulkittu hysteriaksi. Ennen vanhaan maagisen runonlaulajan pitikin olla shamaani, meedio, välittäjä. Ja näyttelijän diivan. Ellen Thesleffin maalaama hauras Thyra Elisabeth on mielestäni nainen joka nauttii, kuuntelee musiikkia, hänen hiuksensa on auki ja silmänsä kiinni, kun taas kirjastojen naisia pelänneen Munchin vampyyrinaiset eivät nauti olemassaolostaan.

Jean d `Arc hurmohenkisine näkyineen on toisaalta marttyyri ja kansallissankari, mutta hän onkin "naisena" sukupuoleton, neutraali neitsyt, joka ei ole vielä miestä vietellyt. Ja joka murhattiin, ettei ehtisi naiseksi asti. Ja olihan Jean pelottava - ainakin papeille, koska tämä nainen ei ollut ulkokullattu, hän ei kerännyt kolehtia. Hän oli nuori, köyhä, vaatimattomuuteen tottunut maalaistyttö jolla oli väylä omiin visioihinsa - toisin kuin pönkeällä, ylensyöneellä papistolla. Viime aikoina on useampikin Jean tullut filmatuksi, ja kumpikin näkemys on oikeassa. Vaikka Gilles de Raisin sadismiin ei puututa - ei, vaikka häntä näytteli Vincent Cassel. Kortelaisen kirjassa on upea maalaus, itse asiassa Eugène Grasset`n suunnittelema näytelmäjuliste jossa legendaarinen näyttelijöitten näyttelijä Sarah Bernhardt on näytteli yli seitsemänkymppisenä jalkansa amputoituna yhä Hamletia. Sarah Bernhardt on Jean d` Arcin roolissa, josta kirjoitetaan: " Kuvan Jeanne on puoliksi nainen, neitsyt ja pyhimys, puoliksi mies, sotilas ja sotasankari."

Gilles de Rais oli oiva soturi ja vastenmielisempiä sadisteja mitä kuvitella saattaa.

Hän oli myös oman aikansa hullu tiedemies, jolle pelkkä alkemia ei riittänyt, vaan hän tarttui järeämpiin aseisiin: saatananpalvontaan. Hän ei suoranaisesti halunnut valloittaa maailmaa, vaan olla pelkästään Ranskan vahvin ja mahtavin mies. [ < = kuulostaa hieman Sepi Kumpulaisen laululta.]

Varsin ambivalentisti suhtaudun lukemaani tilastotieteeseen. Toisaalta tämä ihminen oli kansallissankari joka Jean d´ Arcin rinnalla vapautti Orleansin. Toisaalta hän oli kuin de Saden tai Kathy Ackerin keksimä moraalittomin henkilöhahmo.

Meidän aikakautemme tarvitsi uutta, päivitettyä versiota tuosta nöyrästä, vahvasta, teini-ikäisestä pyhimyksestä. Toinen tuore filmatisointi aiheesta nosti Milla Jovovichin Jeanne d´Arciksi. Hän ranskalainen nero Luc Besson ohjatessaan filmin Jeanne d'Arc ( Joan of Arc, 1999). Milla on näytellyt myös ajalleen outoa tyttöä mm Fifth Elementh elokuvassa sekä pelastajana, pääroolissa toimintasankarina hän on ollut haukutuissa zombi-elokuvien sarjassa Resident Evil.

Nämä "uudet" kauhu-, skifi-, fantasia-, agentti- ja toiminta-elokuvat ja -sarjat marssittavat esiin päähenkilönään naisen, joka on messias, hän pelastaa maailman. Hän on täydellinen nainen, jonka on pitänyt kouluttaa itsensä mm tappajaksi. Ainakin hän osaa puolustautua itämaisilla taistelulajeilla.

Mutta sitten kritiikeissä nuhdellaan, kun Millalla on liian lyhyt hamonen. Ja jatketaan, kuinka Arthur elokuvan Guineverellä on liian niukka vaatetus - mutta tähän vastaa näyttelijä Keira Knightley itse, että tuohon aikaan kelttisoturit taistelivat lähinnä kelteisillään...

Minua on aina kiinnostanut kelttien tatuoinnit - millaisia ne olivat, kun roomalaiset niitä säikähtivät? Guinevere on vihdoinkin tarttunut miekkaan, jousipyssyyn ja suitsiin, eikä vain revi nappikukan lehtiä rakastaako, vai eikö rakasta, hän vai hän..

Ja kenties Milla näytteli itsensä parodiaa sivuroolissa, vaikeasti lausuttavaa slaavilaisnimistä perverssiä, mutta lateksin pinnallista femme fatalea muotimaailmaa irvailevassa elokuvassa Zoolander, Milla on siis myös malli, joka hymyilee häpeilemättömästi kameralle.

Toisaalta on suuri joukko vakavia, riivattuja näyttelijöitä jotka antavat kaikkensa, kuten: Tilda Swanton, Kerry Fox, Emily Watson, Cate Blancett - loputon lista.

Ja kyllä heitä aina rooleissa näkyy - kunhan elokuva on tarpeeksi kiintoisa.

Kuten esimerkiksi Abel Ferreran Addiction, joka on toisenlainen tulkinta vampirismista, pääosassa aina luotettava "nuori kapinallinen" Lili Taylor [ I shot Andy Warhol, Mullan alla ] joka oli pääosassa haukutussa kauhuelokuvassa Paholaistalo ( The Haunting, 1999) jonka barokkimaiset erikoisefektit tunkivat katsojan sieraimiin saakka. Itse tarina on kiinnostava tutkielma pelosta....Mikä iso kartano tarinoineen, manipulointeineen ja psyykkisine ärsykkeineen tarjoaa.

　

Synopsis: Hullu tiedemies toisin sanoen psykiatri ( Liam Neeson ) valkkaa vanhaan kartanoon sekalaisen seulannan ihmisiä joidenka unettomuutta hän tutkii. Itse asiassa hän tutkiin ihmisen pelkotiloja. Perustuu Shirley Jacksonin romaaniin. Voi katsoa rinnan Cronenbergin Broodin kanssa.

　

Ferreran Addictionissa matkaamme mustavalkoisessa amerikkalaisessa suurkaupungin yössä joka on yhtä hämärää likaista katua, narkkareineen ja huorineen. Katherine kävelee pimeän pimeissä syvennyksissä, yhtä kuin mielen hämärässä - minkä vetämänä / kutsumana. Hakeutuuko? Vai kutsuuko pimeää luokseen??

Kylmä hienostonainen hyökkää hänen kimppuunsa, mutta käskee kieltämään.

Katherine ei kiellä, joten nainen puree häntä.

Ferreran Addiction ei esitä vampirismia kauniin eroottisena sadomasokistisena kaksisuuntaisensa leikkinä, vaan hänen näkymänsä on tylympää, elokuvan nimen mukaista viheliäistä riippuvaisuutta.

Katherine voi huonosti, kierii, kuten jälkkäreissä. Hän kärsii vieroitusoireista, mutta hänen "huumeensa" ei ole heroiini, vaan ihmisen veri. Karmean humoristisesti heikentynyt Katherine haahuilee kuin haamu mustissa aurinkolaseissaan luennoillaan, jotka ylistävät eksistentialismin filosofiaa [!].

Harvoin pääsemme näin aitoon vampirismin [ = hyväksikäytön pakkomielteiden, riippuvaisuuksien ] kuvaukseen.

Christopher Walken näyttelee maukkaasti kanssaveljeä.

　

Tumasta toimeen

Miksi lapsia yleensäkään pitää synnyttää sisäkautta?? En ymmärtänyt - vieläkään - chattien äipillä oli oma koodikielensä jossa esimerkiksi LA ei tarkoittanut Los Angelesia [eikä sitä lausuttu tarkoituksellisen välinpitämättömästi ELLEI], vaan laskettua aikaa, mikä tarkoitti milloin lapsi syntyy.

Onko kloonauksessa sisällä, => tuman sisällä jokin paha "virus"; sisäänrakennettu, suojeleva, ohjelmoitu "suojelija" joka on osa luontoa, ja joka alkaa taistella vastaan kun ihminen keinotekoisesti alkaa monistamaan itseään, niin luonto puuttuu ja puhaltaa pelin poikki, ettei tulisi liikakansoitusta?

Kloonaus monimutkaistaa, ja heikentää kloonattua yksilöä. Tosin ihminen voi sijoittaa suuret summat esimerkiksi lemmikkikissansa kloonaukseen - näin kissa elää ikuisesti...

Ihmisen biologiaa ei tunneta [!] tarpeeksi. Kuulemma. Ihmisen kloonaus on Suomessa ehdottomasti kielletty, kerrotaan Ylen Tutkitussa jutussa ohjelmaa nimeltä Kloonaus - vauvoja vai hoitoja? Otsikkoakaan ei ole tehty liian vaikeaksi, eikä aiheen käsittely ole tiukkakravattisesti vain tietyn sisäpiirin slangia t omaa työkieltänsä, salakieltä, johon kukaan "ulkopuolinen" ei saisi tulla sorkkimaan. Siinä se edustaa harvinaisen järkevää suuntausta tieteessä - jonka pitäisi kuulua meille kaikille.

　

Timo Kukkolan Sherlock Holmes & co ( Suomen dekkariseuran julkaisuja, 1985 ) kirja on aikansa lapsi, se on tavallaan jatkoa ja syvennystä Kukkolan edelliseen käsittelemääni

kirjaan

Hornalinnan perilliset
.

Olisi hauskaa, kun joku kirjoittaisi tästä ajasta 1985-2005 kirjan dekkarin muutoksesta, kuinka paljon se on muuttunut kun entistä enemmän on naisia raivannut tilaa genrestä ja alkanut tai jatkanut systemaattisesti rikoskirjallisuuden kirjoittamista - varsinkin Skandinaviassa. Ja miten ajan hurja teknologia kuten CSI -sarjassa näyttää, että rikollinen saadaan kiinni oikealla laitteistolla. Kuinka dekkari on laajentunut: realismia, ihmisten oikeita ongelmia tässä päivässä, fantasiaa, true crimeä ja skifiäkin kuten elokuvassa Dark City. Ja niiden hybridejä.

Varsinkin televisio uskollisesti tuottaa uusia ja uusii vanhoja amerikkalaisia, englantilaisia, saksalaisia, italialaisia ja jopa pohjoismaalaisia rikossarjoja. Yleensä englantilainen on yhtä kuin laatusarja. Sen sijaan amerikkalainen Shield on raaimmista raain poliisisarja jossa on yhtä kovat otteet kuin todellisuudessakin, ja paljon sitä on maailmalla palkittu ja pääosan esittäjä ei ihan Monster / Theron -maista metamorfoosia ole käynyt, tai oikeastaan päin vastaista: dieettiä ja kuntosalia, ja paradoksaalista - hän näytteli ennen muinoin kilttiä poliisia jonka imagoa sanottiin aikoinaan jossain lehdessä "voisilmäpulla" -mäiseksi. Nyt hän on aika kovaa suklaa/kaurakeksiä ja haukatessa ei tiedä mitä paljastuu - hän "hyvä" virallinen poliisi on tehnyt murhan.

Rikossarja voi olla myös nykyään lakisarjakin. Vastenmieliset sairaalasarjat saavat jotain järkeä kun ne kuuluvat sarjaan jossa on päähenkilönä oikeuslääkäri kuten Jordan tai brittiläiset edeltäjänsä ja jossa tarkoituksena on rikoksen selvittäminen. Fitz ratkaisee, ja Rebus ( DI John Rebus ) ovat ehdotonta, vanhaa mehevää eliittiä, ja varsinkin Rebusin on mehevä sarja --

= > pääosaa näyttelevän John Hannah

( Dr. Jekyll and Mr. Hyde (2002/I) (TV) hän näytteli roolia / rooleja Dr. Jekyll & Mr Hyde ). Tässä skotlantilaisessa rikossarjassa päähenkilöt eivät ole enkeleitä, heille tulee oikea krapula jne.

-- Ja se liittyy myös tähän skotlantilaisten sarjojen äitimaallisuuteen, kuten Ylämaan kettu ( Hamish Macbeth ) ja Laakson kuningas ( Monarch of the Glen ), jotka kantoivat vankkaa perinnettä: linnanomistajia, kyläläisiä hulluineen ja pubeineen, riistanvartijoineen ja sisäkköineen. Niin ikään Trainspotting toimi Edinburghin esille nostajana - btw: Arthur Conan Doyle syntyi myös Edinburghissa kuten myös toinen ihmisen pimeän puolen kaikuluotaaja R. L. Stevenson. En kirjoittanut Sir Arthur Conan Doyle, kun muistaakseni hän ei syntynyt aatelisena.

　

　

Palatakseni asiaan, Kukkola kirjoittaa täsmällisesti:

--- " Poe yhdisti taitavasti kauhuromantiikan perinteen sekä toisaalta rationaalisen asennoitumisen,

tarkkoihin havaintoihin perustuvan loogisen päättelyn.

Kirkaisin koneessa - ja kaikki jähmettyivät - ja huusin: - Neiti Lemon!

Sillä oli törmännyt Lontoossa tuohon näyttelijättäreen joka oli naamioitunut joksikin.... tai ehkä hän näytti itseltään.... mutta yhtä kaikki hän oli myös näytellyt roolia nimeltä neiti Lemon BBC:n tai vastaavan laadun tuottajan Hercule Poirot -sarjassa jossa päähenkilön karikatyyriä kitisevänä, lapsellisena snobina näytteli - lisäksi huijaria sarjassa Huijari ja hänen tyttärensä. Jatkoin töitäni, siinä samassa jyskyttävässä junavaunussa joka viimeksi Sherlock Holmesin aikaan on näyttänyt aistikkaalta, kun syötiin eväitä - tuusan nuuskaksi menneitä, mutta ravitsevia myslipatukoita, cashew-pähkinöitä, sulanutta chilillä maustettua suklaata, kenties, lämmintä jääteetä, ruotsalaista lähdevettä lommoisissa nystyräisissä muovipulloissa, ja pirun omenoita, vihreitä ja punaisia. Ja kaivoin Kukkolan kirjan esille. Ranskalaisen hepun Gaston Leroux 1911 kirjoittama Le fantöme de l´ Opéra ilmestyi vasta 1966 meillä nimellä Pariisin oopperan kummitus.

Kukkola kirjoittaa [vuonna 1985 huom!] että Phantom of the Operasta on tehty vain kolme merkittävää elokuvaa. Hän kertoo ihastuttavasti ja mehevästi, kuinka Gaston muuttui oikeustieteiden opiskelijasta ja journalistista kirjailijaksi ja siitä miljonääriksi [yhtälö jota en voi käsittää, ainakaan nykyaikana] jolla oli pötäkkää ostaa huvila Nizzasta. Kukkola kirjoittaa:

-- " Aina kun hän sai kirjan valmiiksi - kaiken kaikkiaan hän kirjoitti noin 50 -

niin sen kunniaksi hän paukautti pyssyllään huoneensa ikkunasta. "

Mutta tällainen taiteilijan vapaus [ leikkiä bandiittia ] kuoli Diego Riveran, ja

Verlainen + Rimbaudin rakkauden myötä.

　

My Bloody Valentine

Steve Valentine on Jordan rättsläkäre -nimellä meillä täällä Ruotsissa [ Crossing Jordan, 2001 Suomessa kulkee nimellä Yli synkän virran ] pyörivän rikossarjan ruumishuoneella työskentelevä, pitkä, laiha, kaitakasvoinen, mustahiuksissa omituinen polkkaleikkaus, jota pulisongit korostavat, ja viime jaksossa hän taisi nähdä valkoisen tunnelin. Hän siis oli juna- tai juna-onnettomuudessa, ja oli ainoa joka selvisi hengissä. Työpaikallaan kryptassa [ = ruumishuone ] onnettomuuden vainajat alkoivat puhua hänelle. Koko sarjan tyyli on realistinen rikossarja, mutta tämä jakso / supranormaali kokemus oli poikkeus. Weirdoa Valentine on näytellyt myös Dharma & Greg tilannekomediassa, jossa hän pikaisesti vieraili kummallisena runoilijana joka ei ollut koskaan lukenut yhtään runoa - hän kun halusi pysyä persoonallisena.

Yli synkän virran sarjan aloitusjaksossa tutustumme päähenkilöön, oikeuslääkäri Jordaniin joka vihanhallintakurssilla kertoo työkseen leikkelevänsä kuolleita, ja kuinka pieli aivoja käsissään kun seksistinen pomonsa ylitti inhimillisyyden rajan, ja koska oikeuslääkäri ei halunnut tuhota pitelemiään aivoja joista hän siis joutui pitelemään kaksin käsin, hän joutui potkaisemaan ällöttävän pomonsa kauemmaksi. Kesken session taitaa känny soida ja Jordan juoksee seikkailuun eli uuteen työhönsä nahkatakki lepattaen ja kitaraa kantaen.

Irlantilaisjuurinen, itsenäinen Jordan Cavanaugh on ristiriitainen, siis kiinnostava sankaritar siinä missä Tank Girl, Neiti Etsivä ja Prinsessa Leiakin. Hän on klassinen " yksinäinen susi " joka tekee mitä lystää - niin elämässä kuin työssäänkin, hän ei kunnioita tarpeeksi auktoriteetteja, hän kaipaa kuollutta äitiään.

　

Fantomen of Oprah?

Andrew Lloyd Webberin musikaalin The Phantom of the Opera sanoituksissa Christine laulaa olevansa naamio jota Kummitus pitää, Kummitus on Christinen pään sisällä... hän joka saapuu Christinen unissa... tumma muukalainen varjoista....

... joka saapuu Christinen uniin...

koska Christine niin toivoo...

... kylmiä väreitä....

Kummitus heijastuu kuvastimen pinnasta johon Christine katsoo...

...... katso olen täällä / peilisi, pääsi sisällä...

kristalli särkyy.... levoton enkeleiden duetto, toinen pelkkää pimeää, toinen valoa kantaa voi....

Selvää on, että Christine kokee voimakkaasti Kummituksen läsnäolon: hän menee transsiin, tai kiihottuu. Itse asiassa librettoa lukiessa Christine laulaa, vähintäänkin eroottisesti kaihoisasti, ellei peräti käskien, suorasanaisesti käännettynä:

" tule jo vihdoin, Mestari "

Kummituksella on Dracula -mainen hypnoottinen ote nuoreen suojattiinsa, hän on kuin mister Higginskin, mutta paremman näköinen ja mystisempi alfa uros. Onko Phantom peräti Orfeuksen ja Väinämöisen kaltainen huippumuusikko? Onko kaunottaren ja hirviön suhde kuten Faustilla ja Mefistoteleella? Ei, se on tasa-arvoisempi. Kummitus ei ole myöskään tohtori Caligarin tapainen [ Hitleriä ennakoinut ] tyranni joka huijaa kansalaisia silmänkääntötempuillaan ja hypnoosillaan, vaan hän on nähnyt harvinaisen lahjakkuuden, laululinnun joka laulaa sielustaan joka on kirkas kuin metsälampi...

　

Jollain tasolla he ovat yhtä, laulaen eriskummallista duettoa, kiehtovia vastakohtia: valkea ja musta, suosittu ja hylätty, julkinen ja salainen, Pessi ja Illuusia, viaton ja kokenut, kuten karmeassa elämässä => Jerry Lee Lewis ja alaikäinen serkku-lapsivaimonsa, tai Poe ja vastaavansa.

Ennen kaikkea he ovat mies ja nainen,

ja Kummitus on Svengali -mainen opettaja

ja Christine on lahjakas oppilas,

kaunotar ja hirviö, yhdessä.

*

"Hirviö" anelee, ehdottaa että "kaunotar" astuisi fantasiaan.

- kuten paroni Frankn-furter houkuttelee katsojalle Rocky Horror Picture Show:ssa: Don´t dream ei, be it.....

*

Mutta valitseeko primadonna mielummin poroporvarillisen elämän Raoulin kanssa kuin könyää maan alla? Hirviö siis Kummitus siis Mestari siis Mies nimeltään Erik vie tytön maan alle kuin Menninkäinen konsanaan Päivänsäteen. Mielleyhtymänä tulee myös antiikin uskontoihin: manalan jumala joka varasti Persefone -nimisen neitokaisen valtakuntaansa. Matka maan alla on aistillisen eroottinen - Christinellä astuminen pimeään valtakuntaan, siirtyminen omaan toivemaailmaansa, omien pelkojensa voittaminen, kasvu naiseksi, liukuminen tuohon toiseen ulottuvaisuuteen, joka pelottaa ja eroaa niin normaalista, on suuren kynnyksen ylittämistä, ja Erikiä tietystikin hivelee kun nuori nainen häntä palvoo, onhan tyttö hänen löytönsä, tuleva kukkaan puhkeava lahjakkuus - jolle kukaan ei ole vielä näyttänyt maailmaa..

Matka on myös synkkä:

Tuonelan joella, Styksvirralla tai vain suurkaupungin viemäreissä

matkaaminen tulee mieleen kun Kummitus johdattaa maanalaisen veden päällä äänettömästi usvassa lipuen kapeaa mustaa gondolia kohti kutsuvaan valtakuntaansa. Ja he kävelevät lävitse käytävien joita eriskummalliset kyntteliköt valaisevat - tällaista kohtausta käytettiin myös Angels of America minisarjassa, jossa aidsiin sairastunut kaunotar näkee harhoja - vai onko hän profeetta? Kohtaus on tuttu unijakso erinäisistä elokuvista, Dario Argentollakin taisi olla kiinnostava käytävä.

Gotiikassa syystäkin käytetyt ääripäät

- erotiikka ja kuolema,

[ jotka eivät ole pelkästään Eros ja Thanatos ] eivät olekaan niin kaukaa haettuja kliseekimppuja,

=> kun katsoo alkuperäisten uskontojen naispuolisia jumalalia, jotka määräävät sekä syntymästä että kuolemasta. Heidän käsissään on elämänlangat, ja voima katkaista ne, kuten moirat l. kreikkalaisen mytologian kohtalonjumalattaret Klotho, Lakhesis ja Atropos, jotka "kehräsivät värttinällään jokaisen ihmisen elämänlangan ja määräsivät hänen kuolemansa hetken" vrt. nornat, pohjoismaisen mytologian kohtalottaret: Urd, Verdandi ja Skuld, " jotka määräsivät ihmisen kohtalon hänen syntyessään". Lisäksi on suuri joukko jumalattaria á la islantilainen dis eli " pohjoismaisessa mytologiassa naispuolisten hedelmällisyyden ja kuoleman jumalattarien yleisnimi "; Isis, jota "palvottiin mm. luonnon voiman ja viljavuuden sekä manalan jumalattarena"; jo mainittu Persefone joka oli "kasvillisuuden jumalatar, Zeuksen ja Demeterin tytär. Manalan jumalan Haadeksen ryöstettyä Persefonen tästä tuli myös manalan valtiatar ". Kaikki kappaleen lainaukset Cd Fakta 2002

=> Lisäksi: Freyja oli rakkauden ja hedelmällisyyden jumalatar meillä täällä pohjoisessa, joskus myös taistoissa kuolleiden jumalatar.

Huvittavaa kyllä, kauhuromanttista käsiteparia erotiikka ja kuolema on persofinoitu milteipä jatkuvasti maskuliinisilla jumalilla Eros ja Thanatos, vaikka varaa olisi edellä olevasta kappaleesta päätelleen.

Pelkästään rakkauden jumalattaria on Venus, Afrodite, Hathor; sitten Kybele on luonnon ja hedelmällisyyden jumalatar; sekä ansioluettelonsa mukaan pelkästään manalan valtiatar on pohjoismaalaisessa alkuperäisuskonnossa Hel joka on kuolleitten jumalatar, ja Hecate l Hekate on kreikkalaisessa alkuperäisuskonnossa pimeyden jumalatar...

Mutta mistä Erik on tullut? Christinen isä [ luen nyt suoraan libretosta ] oli kuulu viulisti joka kertoi, että kuoltuaan hän lähettää tyttärelleen Musiikin enkelin ( Angel of Music ), ja isän kuoltua Christine epäilee, että musiikillisestikin nero eksentrikko Kummitus olisi tuo enkeli... Yhdessä laulaminen ( Strange Duet ) on ekstaattinen, yliluonnollinen kokemus. Itse asiassa se on intiimiä, ja paheellisen eroottista, kun ajattelee kuinka korkealle Christine pääsee kirkumaan.. Jos naisen orgasmin mittarina pidetään kuinka kovaa ja korkealta kirkuu niin....

Bravi, bravi, bravissimi...

Seksuaalinen lataus jatkuu labyrintissä, missä " yö on sokea".

Mutta sitten olemmekin jo seuraavassa kohtauksessa, joka on aamu. Itse tapahtuma mikä hirviön ja kaunottaren välillä tapahtui - jää kuuntelijan mielikuvituksen varaan. Se on leikattu pois kuin kohtaus suomaalaisesta heinäladosta. Kummitus laulaa Christinen tulleen vain yhtä tarkoitusta varten... Tällä hän tarkoittaa ihastuneensa tytön laulutaitoihin ja haluavansa Christinen tulevan hänen musiikkinsa tulkikseen.

Moneltakin kantilta kiintoisa Kummitus pitää maallisempaa kilpakosijaansa Raoulia muodinorjana, pelkkänä poikasena ja houkkana joka yrittää hänen reviirilleen.. Dario Argenton gore-versiossa Ooperan kummituksesta on vihdoinkin upean näköinen latino-Raoul bordellisilmineen; aiemmin on ollut selvää kumpi pojista, hyvä vai paha Christenä kiinnostaa... Schumacherin filmissäkin Rauoul on muuta kuin seinäkukkanen. Onneksi. Tämä naisena ja modernina katsojana kiinnostaa, ja on uskottavampaa kun Christine venkoilee kahden miehen välissä - vähän kuten Lumikin oloinen Winona Riderin näyttelemä Mina Bram Stokerin Draculassa tuntee vetoa sekä hirviöön [ Draculana maistuva ja diabolisesti rooleihin muuntautuva Gary Oldman ]

että sankariin [ Jonathan Harkerina Keaunu Reeves joka on messiaasisena pelastajana Matrixissakin ].

Mutta onko Kummitus olemassa vain Christinen pään sisällä? Tyttö kuitenkin aistii Erikin läsnäolon, ja itse asiassa hän kutsuu laulullaan tavallaan kokemattomana tietämättömänä seireeninä Kummituksen näkyville, ihmisten ilmoille, koska tämä on sekä opas että suojelija. Kuuntelijalle välittyy ja varsinkin värittyy, ettei Erik opasta neitoa pelkästään musikaaliseen täyttymykseen.. Kummitus haluaa tytön avartavan mieltään, koska Kummituksen maailma on toisenlainen kuin mitä tyttönen on koskaan aiemmin tuntenut, mies haluaa tytön leijuvan ja syöksyvän, unelman alkavan, ja pimeän puolen valtaavaan.... " kosketa minua, luota minuun... " Erik laulaa.

Mutta aikooko tyttönen uhrata Kummituksen kuten kaunotar Nosferatun?! Haluaako hän kesyttää Kummituksen? Repiä naamion tämän kasvoiltaan?

Tietenkin utelias tyttönen repii naamion hirviön kasvoilta, ja tämä kiroaa tytön nimityksillä:

Kirottu Pandora! Valehteleva Delilah! Katala käärme!

Itseään Kummitus kuvaa inhottavana petona joka joutuu helvetin tuliin, mutta joka silti salaa haluaisi taivaaseen..

Hän laulaa vihaisesti olevansa gargoyle, eli suomeksi gargouille tai gargoili [ joissakin yhteyksissä nimitys vesinokka, vedensyöksijä ]

eli tuo " keskiaikaisten rakennusten katon reunalla oleva usein hirviötä esittävä vedensyöksijä" ( Cd FAKTA 2002 );

goottilaiseen estetiikkaan ( Notre Damen kellonsoittaja jopa Disneyn animaationa ) allegoriaan ( Varjojen valtakunta ) ja arkkitehtuuriin nuo pelottavat, kiviset hahmot kuuluvat kuin valkoinen naamio Kummituksen kasvoille. Gargoili on groteskin muotoinen otus joka kaikista ylimpänä katsoo kaupunkia, ja suojelee sitä, varsinkin Pariisissa myydään pieniä, aidonnäköisiä harmaita hirviöveistoksia paperipainoiksi, ja kellä päätä kylmää liikaa kiivetä katedraalin katolle on tarjolla paljon erilaisia gargoili -postikortteja, joita on sävytetty taiteeksi.

Mutta mistä nimitys gargouille? Se on onomatopoeettinen, sangen sopiva kuvaus lähinnä kurlauttamisesta, äänestä joka kuuluu kun hirviöpatsaan kiviseen suuhun joutuu vettä.

Myöhemmin agentti Mulder piti aiheesta pitkän esitelmän Salaisten kansioitten jaksossa Hirviöt.

Kuinka Seinen varrelle ennen tarvittiin näitä hirviöitä pelottelemaan tunkeilijoita.

Huvittavaa kuinka Oopperan kummitus vuoden 2004 filmatisointi näytettiin elokuvateattereissa vain kerran päivässä, aamulla kello yhdeltätoista! Kuinka moni kummitus tai gootti on siihen aikaan hereillä, ja uskaltaa päivänvaloon!

Tässä Schumacherin filmissä Kummituksen roolissa komeilee ja ahdistuu tällä kertaa Gerard Butler, ja Christineä esittää vihdoinkin oikea laulajatar - suurelle yleisölle tuntematon 18-kesäinen Emmy Rossum joka lehtitietojen mukaan lopetti uransa oopperassa 12-vuotiaana... Schumacherin kinkyä ja goottilaista linjaa aiemmin ovat esittäneet mm. uraa uurtava vampyyrifilkka The Lost Boys [ joka kirvoitti niin ikään The 69 Eyes orkesterilta rallin] , sekä Batman Forever. Yhtä kaikki joka puolella maailmaa haukuttu elokuva päätynee DVD:ksi hyllyyni. Aika näyttää.

Rossum näyttelee tai välittää yleisölle eräänlaisen ryysyistä rikkauksiin tarun rumasta ankanpoikasesta, kokemattomasta ja vaatimattomasta orpotytöstä joka laulaakin kaikista kauniimmin.. Ja aiheuttaa tietämättään kateutta, ihailua, vihaa, himoa, rakkautta ja muita tärkeitä tunteita.

Huvittavaa 2 => Pessi ja Illuusia sadun tanssiversiossa 2000-luvulla näkemäni Ristilukki oli upea hahmo jonka elekieli ja meikki oli suoraan otettu tarkoituksella Marilyn Mansonilta.

Näin on mukava kuluttaa taidetta, jokainen vuosi lisää oman kerroksensa, ja kaikki liittyy kaikkeen...

Mutta että edes jossain määrin kroolaisin takaisin väitöskirjani pariin - mutta mikä estää murattia levittäytymästä ja valtaamasta blankkoa tilaa barokin rehevyydellä? Eikö kiinnostavin ole se tärkeä lause, mutta vieläkin kiinnostavampaa on se, mikä on kaiken takana, millä ali- ja selkeän tajunnan yhteyksillä, liitoksilla, paradokseilla ja metaforilla ajatus liikkuu, keskeytyy, hajoaa, muuttuu monitasoiseksi, paitsi joillekin pölyttyneille kurppanaamalle joka koskaan eivät halua minkään kehittyvän tai ainakaan muuttuvan tasa-arvoiseksi - kuinka sivujuonteet vievät asian ytimeen, kuinka mielikuvat laukkaavat ja haukkaavat pepusta edessä nelistäjää, kuinka kaunis, historiallinen ja rehellinen kaari siitä muodostuu??????! Ha!

Ooperan kummitus kertoo kielletystä rakkaudesta: hirviönä on oopperaa rakastava, goottilainen hahmo: itsenäinen, surullinen, kasvonsa aina naamiolla peittävä, eristäytynyt, oopperan alla kellariloukoissa salaa asuva mies - perin kiehtovan romanttinen ja myös vaarallinen Erik soittaa, laulaa ja säveltää kuin nero! Hän rakastuu kaunottareen: passiiviseen, nöyrään ja kokemattomaan laulajaan nimeltä Christine Daaé. Koska naisella on jumalainen, harvinainen ääni. Kyseessä on yksi Pygmalion / My Fair Lady teeman muuntaminen, jossa oopperan kummitus - meidän kesken vain Erik - opettaa lupaavan alun virtuoosiksi, jotta hän vihdoinkin saisi kunnon pääroolin oopperasta.

" Erik oli traaginen hahmo, niin kuin kunnon hirviön tuleekin olla. "

Timo Kukkola: Sherlock Holmes & co

Eri aikakausina saamme tarinasta erilaisen aina lopun. Odotan, että näkisin sekä näyttämö- että filmatisointiversion - pretty soon.

Tuntui oudolta kävellä joulukuisella lontoolaisella aukiolla, jossa tivoli pyöri ja kansalaiset kiirehtivät jouluostoksille, söin Marks & Spencerin tai vastaavan pytingin kallista suklaata ja katsoin pysähtyneenä tivolin ja valtavan kokoisten hopeanharmaitten lehdettömien puitten takana möljöttävää jätti-suurta Phantom of the Opera -elokuvan mainosta. Billboardiksi sitä jenkkilässä sanotaan mutta täällä?

Katsoin lumottuna, ja alkoi kuin sataa pienen pieniä jäähileitä, jotka helisivät kuin haurain kristalli, luolan uumenissa irrotessaan, ja sitä satoi kasvoilleni ja kaikki muuttui kiliseväksi, läpikuultavaksi, hopeoiduksi. Liikenne pysähtyi.

En voinut kertoa siitä Z:lle, enkä edes kuvat sitä kameralla, kuin kaikki liikkeeni olisivat jähmettyneet.

Päin vastoin kuin ollessamme Skotlannissa kun oli vielä kesä tai kevät, ja pahaenteisen Loch Nessin äärellä, Z:n syntysijoilla.

Z:n elossa olevat sukulaiset eivät oikein pitäneet minusta, kun olin pilaillut laittaessani erään perintökalleuden, siis kruunun, päähäni ja keimaillut helvetin kookkaalle peilikuvalleni. Mistä minä tiesin, että se oli itse asiassa erään Skotlannin kuningattaren aito hallitsijan kruunu jostain keskiajalta eikä sitä oltu heti kiikuttamassa poliisilaitokselle tahi museoon. Mutta kuinka tällainen suvun traaginen salaisuus oli tässä kaikkien näkösällä? Vai juuriko siihen luottaen, ettei kukaan uskoisi????

Mutta se tunnelma, kun pronssinkirjava kruunu nyrkinkokoisine tai ainakin peukalon kynnenkokoisine jalokivineen humahti päähäni kuin orjantappura - ajan saatossa se oli vähän hajonnut. Kruunu meinaa, ei minun pääni. Tai metafora.

Prinsessaleikit olivat osaltani ohitse - valitettavasti - vaikken koskaan niistä ollut välittänytkään. Olen aina halunnut leikkiä julmaa kuningatarta. Itse asiassa olin luokaltani ainoa joka splattermaisesti huusi niin hyytävästi ja uskottavasti koulunäytelmässä Päät poikki! Päät poikki! että pienemmät itkivät ja näkevät varmaan vieläkin painajaisia, eivätkä siksi palkkaa it-alan bisnekseensä naisia, mahdollisia kastroijia ja synnyttäjiä. Oikeasti minun olisi pitänyt olla kivi tai peikko - hetkinen sekä Atwood Rouva Oraakkelissaan että Grafton Paholaisen profeetassaan käyttivät lapsuusajan julmia muistoja juuri koulunäytelmien osalta tärkeinä kohtauksina. Tuo roolijako! Tietävätköhän opettajat - baletissa ja alakoulussa - mikä vaikutus tuolla jaottamisella oli? Mutta kun herttainen kuningatar vain hihitti ja pyöritteli korkkiruuvikiharoitaan, niin sain roolin.

Tämä liittyi juuri niihin aikoihin kun - ei isoisä ei lähtenyt tulitikkuja ostamaan eikä reissulleen katoamaan, koska isovanhempia minulla ei ollut - en saanut kakarana nähdä Alien leffaa, ja kuinka paljon pelottavampi se oli, kun vanhempi toveri sen minulle sanasta sanaan kertoi - kuinka suuri mielikuvitus lapsilla oli silloin!!!!

Ja huoneet niin pimeitä!!!!!

　

Ritariromantiikka on - onneksi - katoavaista, oih sa rakas Watson?

Tämä naispuolisen vainajan jumalointi on sukua ritarien ja trubaduurien "romanttiselle" palvonnalle, jossa he palvoivat naisen heleää, ryttypaperin ohutta ideaalia, joka oli vain heille, miehille, olemassa. Ritari palvoo ruohonjuuritasolla naista joka korkealla tornissa siveysvyö visusti kiinni vastaanottaa verbaalisen eroottisen rakkauden palvontana.

Muttei sillä ollut mitään tekemistä lihallisen, hengittävän naisen kanssa. Varsinkin kun ritari palvoi tarpeeksi "arvokasta" siis rikasta naista, mutta "alempiarvoisempia" raiskasivat jne. mielensä mukaan. Näin ollen he eivät koskaan "palvoneet" "naista" vaan luokittelivat sukupuolen yhteiskunnallisen arvojärjestelmän mukaan.

=> Lue tarkemmin jakso Kaari Utrion historiankirjoista.

Soikeakehyksinen muotokuva on goottilaisista goottilaisin novelli: aivan ensimmäinenkin sana on linna, joka on tietystikin vuoristolla sijaitseva synkän mahtava rakennus, jota paheksutaan " niin todellisuudessa kuin rouva Radcliffen kertomuksissakin ". Poe tietää tasan tarkkaan gotiikan genren klassikot, ja kuinka syvissä vesissä luovia. Ja olinpa aikeissani serkku Touhona kirjoittaa kuinka kauniisti Poe toistaa Stokerin Draculan linnaa, mutta jos nostaa kynttelikköä ja katsoo ajastaikaa niin Poe kuoli 50 vuotta aiemmin kuin Dracula julkaistiin... Mutta tähän en tarvinnut matematiikkaa - koska laskin sen helmitaululla, ihan sukkelaan, samalla kuin kahvi tippui. Minä katsoin ikkunasta ulos - lumikinos näytti kasvaneen. Mitä jos Z jättäisi minut tänne, pimeyden ja pakkasen keskelle? Jättäisi lumityöt tekemättä???

Syvän makaaberi, mutta elegian kaunis kuolon kuvasto voi olla houretta, fantasiaa tai jopa yliluonnollista, selittämätöntä. Toisaalta Poe oli modernin dekkarin isä, eli rikoskertomuksen jossa yksityisetsivä, poliisi, toimittaja t vastaava ratkaisee rikoksen, josta seuraa rangaistus. Amontillado-tynnyrin ympärille kehkeytyvä novelli oli mielestäni Maailmankaikkeuden mestarinovelleja - teoksen, - vai mikä sen nimi oli? - väkevin, aikaa kestävin ja pelottavin novelli. Se opetti minulle lapsena, ettei keneenkhään kannatte luottaa koskhaan, kuten esinatoni minulle sen luki, täällä, äärimmäisessä.

Toisaalta mestarinovelliksi julistaminen sulkee pois kaiken undergroundin, riskejä ottavan ja todella persoonallisen lyhytproosan tarinan - mutta nehän me löydämme muualta kuin jalustalta.

= > Dorian Grayn tarina on paljoa velkaa Poen muotokuvalle.

Ligeia, Lenore, - Poen rakkaalla naisella on monta nimeä jota yöhön yksinäisenä kuiskia! Siirrymme heistä seuraavaan nimeltään Berenice, novellin minäkertojamiehen serkku jonka kanssa suunnitellaan jo häitä. [Poe itse avioitui 14-vuotiaan serkkunsa kanssa jonka nimikin oli Virginia]. Mutta elämänkertatietoja ei lueta kuin romaania, ja päin vastoin. Mutta jos aikuinen mies menee naimisiin lapsen jonka biologinenkin kehitys on kesken, puhumattakaan psykologisesta, => lapsi-vaimon kanssa joka varmaankin kuolee synnytyksessä, niin --. Eihän tästä hyvää seuraa.

Poe ei ilmeisesti halunnut tasa-arvoista suhdetta samanvertaisen aikuisen naisen kanssa. Berenice on unien nainen, mutta hän on Poen naiseksi poikkeava: hän on aktiivinen ja näyttää hampaansa! Onko hän vaaniva peto joka ei anna rauhaa?

[ I need a man, vaatii kaiuttimissa Annie Lennox. Nii-in, naisetkin ovat vaativia. ]

Mutta hautajaiset seuraavat ennen häitä, kun Berenice on kuolee.

Noin 11 avioliittovuoden jälkeen Virginia kuolee "sairastettuaan viisi vuotta tuberkuloosin aiheuttamia verensyöksyjä. Poe luhistui ja alkoi juoda entistä tuhoisammin jatkaen kuitenkin kirjoittamistaan". Sitten olemme Baltimoressa - tuossa erinomaisen elokuvien ohjaajan pervo-keisari John Watersin kotikonnuilla minun muistikuvieni mukaan - jossa "oli meneillään vaalit ja Poe oli löydetty erään äänestyspaikan liepeiltä tajuttomana, likaisena ja päällään vieraat vaatteet". Nämä tiedot tarkastin ja nappasin Pelon ja kuoleman kertomuksia kirjan alun esittelystä. Poen ollessa 2-vuotias hänen taiteelliset vanhempansa kuolevat. Veljensä oli "juoppohullu runoilija" ja sisarensa "kauniisti ilmaistuna hidasälyinen". Kuinka paljon heihin vaikutti isän alkoholismi ja muut geenit - saame itse pohtia.

Poe oli kuten kollega Mary Shelley yhtä lailla kuoleman ympäröimä, hän oli joutunut tottumaan luopumaan turvallisesta verkostosta, läheisistä ihmisistä. Ja kuolemasta kirjoittaminen ei ollut sanahelinää. Elämän loppumisen lohduttomuus, ja suru jonka voi vain kohdalle sattuessaan todella tuntea, ja ymmärtää sen veristä syvyyttä. Poen tuotteliain kausi alkoi häiden jälkeen.

Kuollut palvottu nainen ei loukkaa eikä vaadi enää mitään.

Hän on täydellinen.

Kuolleet pysyvät kuolleina, eivätkä enää koskaan palaa. Niinkö? Riittääkö tämä kirjailijalle joka on vähintäänkin alkemisti?

Nero hullu keksijä itsekin? Kun kirjojen sivuilla kaikki on mahdollista...

Niin Poe kuin myös Lovecraft halusivat herättää henkiin kuolleita - kirjojensa sivuilla. Olivathan he Mary Shelleyn rintaperillisiä. Voisin herjata heitä jopa kohtu-kateellisiksi! Myös Stephen King harrasti samaa Uinu uinu lemmikkini romaanissaan. Mikä muu vimma miehellä on luoda uutta elämää kuin ettei hänellä ole kohtua! Kohtuuttomille, [kohduttomille????], huumorintajuttomille, umpi[o]mielisille ja kravaatin kankeille rykijöille siis mahdollisille plarailijoilleni kerron tässä jos en muualla että kirjoitan kirjoittavani monitasoista ironiaa. Itse asiassa tuo äskeinen lause oli kaikkea muuta kuin yksipuolista ironiaa.

Mutta se mikä näiltä miehiltä puuttuu kropastaan - sen he nostavat hautausmaalta. Kohdusta hautaan kuin uuttera lautta Tuomari Nurmiota plagieeraten kulkee ruumiin hirtehinen tie, aina ensin hänet äiti synnyttää [ paitsi shakaali-naaras Damienin Ennustuksessa ] kunnes hullu tiedemies onkii hänet manan majoilta ylös, ja haluaa elvyttää henkiin takaisin.

Kohtukateelliset miehet haluavat synnyttää elämää laboratoriossa,

aka [frankenstei]naarata vainajan ruumista Tuonelan virrasta henkiin herättäessä.

Perustan väitteeni kuulun narkomaanin ja omituisen höpisijän froidin luulopuheille penis-kateudesta. Jos on yksi, niin sitten on myös toinen poolin päässä, hei papparainen. Kuulkaas enot... Tai ei ole kumpaakaan. Yhtä järjetöntä on väittää kaikista lapsista sukupuolesta huolimati että yksi heidän kausistaan on fallinen - kuules setä narkomaani Hysteria! Kaikilla lapsilla ei ole pippeliä, se on lähinnä pojilla.

Z oli siinä mielessä hassu paroni-metafyysikko Frankenstein, koska minun piti patistaa hänet töihin. Hän vietti liikaa minun kanssani.

Mutta olin huomannut itsessäni muutoksen - en sietänyt enää mitään. Minua inhotti ahdistavat vaatteet ja karkeat pinnat, ja olin yleensä vaikka kuinka pakkanen paukkui niin satiinisissa alusvaatteissa ja kepeissä kaftaaneissa ja pikkukengissä, koska lattia ei ollut millään mallia lämmin, vaan lähinnä jäätävä - mitä Z ei suinkaan pannut pahakseen. Minä pystyin nukkumaan vaan satiinilakanoilla ja silkkisillä tyynyliinoilla, olin kohta kuin Usherin suvun viimeinen vesa. Minä kirjoitin ja minä luin vain silkki ympärilläni, ja olin löytänyt ullakolta ei niin koinsyömiä 30-luvun kläninkejä, jotka laskeutuivat kauniisti kuin aurinko ja viileä kuun silmäys hopeisella silkillä, tai sen korvikkeella, olin aistillinen.

Ja minun oli jatkuvasti kuuma...

- Vaihdevuodet? Z heitti.

Minä heitin Z:tä Dostojevskin teoksella joka kuvaa Z:n kommenttia. Ei, hän ei ollut Riivaaja. Tai, no, sitäkin.

Idiootti.

Mutta minä pukeuduin satiiniin;

jämerästä komerosta, jonne mahtuisi helposti piilottamaan rakastajan [ jos hän ei olisi jättiläinen kuten Richard Kiel ] löysin löysin löysin käsiäni innostuksesta taputtaen hopeisen upeasti laskeutuvan satiinisen yksinkertaisen mekon, kenties 30-luvulta, ja minä pukeuduin vain burgundin punaiseen, ja tummaan luumuun, murrettuihin väreihin ja miellyttävään pintaan.

Ja kuljin kaftaanissa. Minun vuoteenikin oli pelkkää silkkiä silkin päällä, ja Z olisi voinut vitsailla Olenko minä tullut haaremiin? mutta hän ei ollut vielä niin perehtynyt suomi-filmeihin.

Suitsukkeet palavat, ja kynttilät tuoksuvat jotain ihanaa humalluttavaa tuoksua, josta yritän saada kiinni, missä olenkaan sitä aiemmin ihaillut, Pariisissako? Vahamuseossa?

Minä kaadun kuninkaallisen violetin satiinilakanan päälle ja kiemurtelen irti vaatteistani, ja kierin itseni satiinipussilakanan sisälle, ja katson Z:tä kuin Kleopatra maton sisältä.

Z kierii minut auki, hitaasti, saaden yllättäen sähköiskuja, ja itämaiset mustan, burgundin punaisen ja kullan kuviot peitteilläni vilisevät silmissä. Olen muistanut ja ehtinyt meikata silmäni kajalilla,

ja Z:n suudelmat saavat kultaisen luomivärin ja kultaisen bodypaintin kimmeltämään, leviämään, tarttumaan.

Kuten Kleopatra keksi kietoutua mattoon ja näin toimittaa itsensä keisarille lahjaksi, minäkin keksin, jotain. Mutta onko totta, että minä olen muuttamassa kuten Usherin suvun viimeinen vesa, etten voi sietää mitään ääniä, en hajuja, en karkeita kankaita, en käriseviä ruokia, en mitään.

Mutta satiinilla kieriminen, hidas, tutkiva liikehdintä, se tuntuu iholla, se kihelmöi, se kihisee kihisee vaaleansinisenä voimavirtana, joka pelottaa, se tuottaa sähköä sähköä sormenpäistäni Z:n vatsalle,

shhhh shhhh, mustaa mustaa satiinia, kultaisia kiemuroita, ja päälle burgundin punaa,

Bollywoodin kuvioita, pyörii silmissäni, tuntuu ihollani satiini ääntelee, sähköinen kosketus, sinulta minulta, se iskee, se rätisee, suudelma, sormenpäistä poskiluun kaarelle ja värttinäluuhun, liikehtiviin varpaisiin,

ja meitä huvittaa, hellästi, väsyneesti ha haa, kun hiukseni nousevat ilmaan kuin näkisin jotain kauheaa, kuten Elisabeth, Frankensteinin morsian, sänky - niin täynnä latausta, etten tiedä, mikä sen purkaisi.

Pitäisikö minun käyttää enemmän huuhteluainetta?

Kuuntelen Edisonin fonografia, mikä ihme, mitkä markkinointipuheet, mikä aksentti!

Pienoinen rahina kuuluu autenttisuuteen, mitä kaikkea tuolla keksinnöllä voi tehdäkään, naurattaa ihmisiä... Peter Cushingin näyttelemä Victor Frankenstein puhui muistiinpanojaan vampirismista juuri fonografiin työhuoneessaan, jonne tullut palvelija oli ihmeissään - hänhän oli kuullut herran puhuvan jonkun kanssa.

- Niin, minä puhuin itselleni, Frankenstein sanoi mutkattomasti.

Ja jatkoi töitään.

Tärkeintä keksijälle eli kirjailijalle on työrauha. Se, että on Woolfin tila - jonka voi ymmärtää monin tavoin, tavallaan jo pitää sisällään tuon henkisenkin reviirin.

.... Edisonin fonigrafi on modernin maailman velhon työtä, niin mainostetaan...

Mietin nykyisiä minidiskejä ja MP3:ia - niin paljon huipputeknolgiaa, eikä yhtään sisältöä....

Hirviöitä Siniparrasta kotimaiseen sarjamurhaajattareen -

kuka on uhri???

Ritari Siniparta

tämä Charlie Chaplinin ohjaama, kirjoittama, pääosaa näyttelemä ja säveltämä burleski komedia esittelee murhaajan/hurmaajan tarinan. Chaplinin tähdittämä työtön Monsieur Verdoux on renessanssinero musta baskeri päässään - hän näyttää itserakkaalta taiteilijalta, joka ei halua sotkea käsiään öljyvärillä - jos ymmärrätte tyypin. Hän leikkaa ruusuja eikä tee pahaa karvaiselle kaalimadollekaan. Misjöö lentää kukasta kukkaan ja vaan savu pöllyää kun veturin pyörät kiskot kiskot rynnivät vimmatusti seikkailuista toiseen. Hän huijaa iäkkäiltä, epämiellyttäviltä naisilta joihin liehittelevä liturgiansa soopa iskee - rahat ja päästää nämä sitten hengiltä. Aivan alussa hän leikkaa ruusuja, pysähtyy, ja haistelee ruusua hetken - vaikka puutarhassa oleva uuni savuttaa ilman pahaenteisen mustaksi. Mitä hän polttaa?

Herrasmies vie näkymättömälle vaimolleen yläkertaan kirjatun kirjeen, jonka itse kuitenkin allekirjoittaa naisen käsialalla. Kyseessä ei ole Psyko, vaan tämä pankkivirkailija menetti työnsä, ja ryhtyi nyt yksityisyrittäjäksi. Samalla hän tilaa Pariisin pörssiin puhelun, ja alkaa soittaa riehakkaasti pianolla. Sitten hän myy ja esittelee milteipä lentäen asuntoa rikasta leskiostajaa hurmaten ja riiaten, kunnes tipahtaa selkä edellä yläkerran ikkunasta kuin sukeltaja veteen, mutta onneksi vain välikatolle. Yrittänyttä ei laiteta.

Mikä yö.

Herra on saanut ketkuteltuaan erään vaimonsa tilin tyhjäksi, koska on tulossa "pankkikriisi", mutta tiukkahuulinen ja -nutturainen vaimo Lydia sanoo haluavansa seuraavana aamuna ensi tilassa viedä rahat takaisin pankkiin. Tulee yö, ja pariskunta nousee rappusia makuuhuoneeseen. Tunnelma on uhkaava.

" Kuinka kaunis tämä kalpea Endymionin tunti onkaan."

Mutta onko tässä mustavalkoisessa teoksessa ripaustakaan gotiikkaa? Heti portailta nousun jälkeen herra pysähtyy, ja seuraa elokuvan kaunein kuva: kun tämä chärmantti herrasmies irtoviikset hitusen vinossa eli Verdoux alias Varnay alias Bonheur alias Floray seisoo ranskalaisella parvekkeella [ joka on kaikkea muuta kuin oikea parveke, vain iso ikkuna kuten tätä myydään asuntomarkkinoilla ] selin kameraan ja ihailee huutavan kaunista yötä. Siinä he katsovat toisiaan, kirottuina, yksinäisinä, vääjäämättä, vain Verdoux [ alias Varnay alias Bonheur alias Floray ] sekä täysikuu.

" Kuinka kaunis tämä kalpea Endymionin tunti onkaan.", hän lausuu.

Mutta Lydia ei halua kuulla tuosta kuuhullusta nuorukaisesta vaan käskee herraa nukkumaan. Kyllä, rakkaani, sanoo Monsieur. Tunnelma tihenee, ja herra lausuu: " Jalkamme, pehmeästi kukissa...".

Aamusella linnut laulaa ja ketterä Chaplin laskeutuu vinhaan portaat alas "aarrearkun" kanssa, kostuttaa sormensa, ja alkaa laskea aimo tukkua rahaa, 70000 frangia, ja tilaa uudelleen puhelun pörssiin, ja alkaa aluksi kattaa järjestelmällisesti aamupalaa kahdelle, kuin vanhasta muistista.

Ranskalaisohjaaja Claude Chabrelin mielestä tuo portaikkokohtaus on silkkaa Hitchcockia, mutta mielestäni toinen portaikkokohtaus on Hithcockimpi kuin Hitchcock itse:

Chaplin pommittaa kapteenin persoonallisuudessa ja toisen nimisenä erästä muuta vaimoaan Annabellaa jota näyttelee itseironisesti erinomainen, rasittava komedienne Martha Raye [ = > Turhaa tietoa: hän oikeassa elämässä täysin luku- ja kirjoitustaidoton ] joka on vulgaari, pinnallinen, helposti jymäytettävä hösääjä joka nauraa kuin veturin kitkaton jarrutus varoituspillit täysillä päälle huutaen - siis tyypillinen amerikkalainen, jota ei saa hengiltä millään. Mutta tapa millä Chaplin vaanii, yrittää saada rikoksen onnistumaan, odottaa sopivaa hetkeä ja yrittää murhata, mutta kylyhuoneessa rampaa porukkaa, ja palvelijattaren lainaaman vetyperoksidipullo menee sekaisin Chaplinin litkun kanssa - on jotensakin Hitchcockmainen. Jossa seurauksena vain palvelijan tukka lähtee suurina höytäleinä, ja kapteeni meinaa itse tämän epäonnistuneelta pomminpurkajalta näyttävän järkyttyneen peikon nähtyään menettää säikähdyksestä henkensä.

Kuka on oikeastaan hirviö?

Tietysti kyseessä on Kaunotar ja hirviö -tarina. Angela Carterin kokoelmassa Verinen kammio, jossa Siniparran myyttiä avataan ja raotetaan. Chaplinin näyttelemä, kirjoittama, ohjaama, tuottama ja säveltämä Siniparta on tietystikin monitasoinen, rakas hirviö, se on pasifistinen, ateistinen kuvaelma modernista yrittäjyydestä (!). <= äskeinen merkki muuten muistuttaa aasin takapuolta.

Licence to ill? Agentti 666, ja lupa iljettää

Patty Jenkinsin ohjaaman Monsterin tavoin Chaplin kysyy, kenellä on oikeus tappaa?

Miksi rikkaiden leskien murhaajaa kauhistellaan mutta samalla ei välitetä yhtään järeistä joukkotuhoaseista jotka tuhoavat niin sivulliset ja viattomat, niin naiset kuin lapsetkin. Satiirisessa leffassa onneton vankilasta päässyt köyhä tyttö löytää onnensa ammustehtailijasta - se jos mikä on ammatti joka kannattaa yltäkylläisyyksiin asti. [ Turhan tiedon ruutu, faktoja ja kalabaliikkia elävästä sarjakuvasta: vrt. haudankaivajan ammattiin esimerkiksi Lucky Lukessa. Oikeassa elämässä Damned -orkesterin sievä nokkahahmo Dave Vanian oli ammatiltaankin haudankaivaja. ] Chaplinin esittämin sanoin, eikö maailma juuri siihen rohkaise? Eikö aseita juuri tehdä massamurhan aikaan saamiseksi? Miljoonia murhanneesta tulee sankari.

Ironista kyllä - elokuva julkaistiin vuonna 1947, jolloin myös Hiroshimassa pärähti pommi.

Mutta - taide jäljittelee tosielämää.

Italiankieleksi dubattu Ritari Siniparta video on myös surrealistinen, ja rasittava kokemus.

Sen sijaan DVDstä saa valita kieleksi suomen, ja levyn mukana kulkee paljon tavaraa: DVD:n lisämateriaaleissa jo mainittu Claude Chabrel piiputtelee, raapii leukaansa ja analysoi, miksi Siniparta on mestariteos. Esittely-osuudessa kerrotaan tästä Chaplinin uran mustimmasta komediasta ylisanoin - eikä turhaan. Chaplinin mielestä komedia ei ole koskaan kovin kaukana tragediasta eikä kauhusta - minkä voi allekirjoittaa miten päin tahansa, ja varsinkin kynällä jolla voi kirjoittaa pää alaspäin.

Siniparran esikuvana toimi ranskalainen vaimojen murhaaja Henri Désiré Landru, joka teloitettiin vuonna 1922 [ Turhan tiedon ruutu, faktoja ja kalabaliikkia elävästä kuvasta: samana vuonna julkaistiin Nosferatu, ainakin DVD:n lisämateriaaleissa oleva murhaajan kuvassa on aika maaninen ja pelottava katse]. Esittely antaa ymmärtää Siniparran olleen rohkean elokuvan sen ajan paranoiassa Amerikassa joka kuhisi kylmän sodan noitavainoja. [ Turhan tiedon ruutu, faktoja ja kalabaliikkia elävästä kuvasta: by the way, oliko Draculalla mitään yhteyttä kylmän sodan pelkoihin ?? Dracula, niin kuin Nosferatu oli paha poika pelottavasta idästä ]. Vainoharhainen takapajuinen, sokeudessaan typerä Amerikka jatkoi noitavainoja - tällä kertaa kommunismi oli syynissä, ja radikaali ohjaaja - entinen kulkurinhahmoinen tavallinen, vapaa kaduntallaaja - Chaplin oli oiva kohde. Jos tämä ei olut kommunisti, niin ainakin kommunistihenkinen, tarpeeksi vasemmalla. Niin valkokankaalla Monsiuer Verdoux´n osassa kuin oikeassa elämässä Charlie Chaplinina Chaplin joutui oikeudenkäyntiin. Elokuvassa häntä syytettiin kammottavaksi hirviöksi: yleinen syyttäjä käy päälle kuin, noh, yleinen syyttäjä ja huudahtaa: " Katsokaa häntä " ja osoittaa Verdoux´a. Verdoux itse katsoo myös selkänsä taakse tyhjään seinään, ketä hirviötä tarkoitetaan.

* lisämateriaalien luova suomennos kirjailijan *

Giljotiini odottaa ritari Sinipartaa myös Peter Cushingin esittämää Victor Frankensteiniä. Ja jos taas siirrymme kauemmaksi mutta silti samoin metaforien myllertäessä alitajunnassa oli myös Albert Camus´n Sivullinen samaa giljotiini-kastia.

Vaikka paroni Frankensteinin voisi nähdä tässä yhteydessä, jos on pakko puolensa valita, niin suuren pahan edustajana, koska on tutkija, tiedemies. Chaplin esittämä yksi ihminen, murhaaja, tuomitaan kohua kähisten, mutta atomipommien suunnitteli joita ei tuomita. Päin vastoin, hehän saavat miltei Nobelin rauhanpalkintoja.

Kuka on oikeastaan hirviö?

Samaan syssyyn en voi olla käymättä läpi osiota jota olin alun perin suunnitellut muualle kirjaan, mutta näin kävi. Kohtaus missä lopullisesti Henri saa katsojan - jos ei teetä ja sympatiaa niin ainakin - ymmärrystä puolelleen, [ en nyt tarkoita Psykon kohtaa jossa motellinpitäjä Batesin auto perälunkassa sijaitsevine ruumiineen ei uppoakaan suohon vaan ] => kulissien ulkopuolella elämä voi heitellä niin pahoille karikoille, että pakon edessä on tehtävä ihmeitä, tai epätavanomaisia ratkaisuja. Tarkoitan kohtaa jossa Henri menee kotiinsa, vaimonsa luokse, yhden heistä, sen aidoimman rakkauden, ja rakastavan perheensä sisäiseen yksikköön - jolle uhraa kaikkensa, ja lempeä vaimo istuu pyörätuolissa. Patty Jenkinsin Monsterissa poliisiäijä haluaa ostaa Aileenilta seksiä ja hänen lompakossaan vilahtaa rullatuolissa olevan vaimon kuva. Sekö oikeuttaa miehen maksamaan seksistä????? Ei. Tietenkään ei. Ei millään lailla oikeuta prostituutioon, ei. Jos siitä ylimääräisestä roikkuvasta jalkojen välissä roikkuvasta nahanpalasta tullee ongelmia, niin leikatkaa se pois. Sillä lailla ongelmista päästään. Loppuu hirvensarvien ja tiikereitten tuhoaminen vain lerpun peniksen ylös manaamiseen. Ja maailma tulee taas balanssiin.

Patty Jenkins - käsikirjoittajana ja ohjaajana - käytti pyörätuolissa istuvaa naista katsojan sympatioiden kohteena - kuten Chaplinkin elokuvassaan jossa Ritari Siniparran oikea, ensimmäinen hyvä vaimo on pyörätuolissa. Mutta Jenkinsin elokuvassa poliisimiehen lompakosta vilahtava vaimonsa kuva pyörätuolissa ei avaa katsojan sympatiahanoja. Se saa tuntemaan vielä suurempaa iljetystä tuota miestä kohtaan.

A True Monster

Girl from Northern Finland - Aileen Wuornos

The girl goes down

Patty Jenkinsin ohjaamassa viimevuotisessa Monster elokuvassa Marlboro -logon tyylisillä tyylittömillä punaisilla kirjaimilla Monster. Joku kitisi, miksi piti nimi Monster, hirviö. Jos tämä kitisijä olisi katsonut elokuvan eikä vain arvostellut sitä, niin tietäisi, että Monster oli tivolihärvelin nimi. Siis sellaisen jonne lapsenmieliset menevät istumaan ja kirkumaan kun rakkine pyörittää kuin piru kerjäläistä. Moni yritti motkottaa aiheen demonisoinnista ja mystifioinnista, ja kuinka morbidia sairasta on nostaa jalustalle ja arjen sankariksi sarjamurhaajaa. Varsin huvittavaa tekopyhyyttä kun olemme sentään olemassa maailmassa jossa Australian suosituin kirja on Chopperin => viiltävä kirja. Mutta sarjamurhaajista ja true crime yksilöistä taidetta tehtäessä kävellään tuolla ahtaalla nuoralla - joka suuntaan olisi kumarrettava. Uuden ajan sekä Natural born killers että Thelma & Louise - että ei saa mässäillä.

Monster oli symbolien, logojen elokuva, brändien, merkkituotteiden elokuva. Kaikki oli suttuista, halpamielistä, nuhjua, toivotonta. Aileen on tutunnäköinen 80-luvun kovia kokenut, keskittymiskyvytön, psyykisesti moniongelmainen hyväksikäytetty kimma hapsu-koristeisessa mokkatakissaan ja kivipestyissä farkuissa. T-paitojen sanoma oli aluksi Amerikkaa ihannoiva, joissa teksti ja kuva hehkuivat palmuja ja rantaa. Mutta ajan kanssa niin paitojen kuvat kuin Aileenin haaveetkin haalenivat.

Mainokset helsinkiläisessä elokuvateatterissa olivat kammottavia suunnattuina pelkästään miehille, => idiooteille, suunnattuja energiajuoman piirrettyjä mainoksia joita katsottuaan peräkkäin sai kuvan, että mies haluaa panna lehmää. Oli vielä naistenpäivä ja aamupäivä. Ja tämmöisessä maailmassa meidän naisten on elettävä. Pthyi olkoon. Ikään kuin kulttuurin "kuluttaja" ja "ostaja" olisi vain yhtä sukupuolta.

Hirveä löyhkä kun astuin ulos elokuvateatterin takapihalle, jossa bensa haisi. Välitön yhteys elokuvaan tuli.

morbidia triviaa ja empirismiä:

näyttelijä Charlize Theronin oma äiti ampui alkoholisti-miehensä.

Hän siis luultavasti osaa suhtautua oikein siihen, kuinka joskus naisen on turvauduttava kättä pitempään, jotta miehen tekemä väkivalta loppuisi. Poliisithan, lakinaiset eivätkä vanginvartijat tykkää tästä ottamisesta laki omiin käsiin. Mutta joskus se on ainoa keino. Kun ei laki eikä poliisi auta. Silti naista rangaistaan kuten erästä viehättävää naista jota Mirja Pyykkö haastatteli, nainen oli kyllästynyt saamaan jatkuvasti turpaansa ja pelkäsi henkensä menettämistä - [väkivaltaiset miehet pyrkivät myös ei pelkästään tappamaan naista vaan myös vammauttamaan, että tästä tulisi vihannes] ja kun mikään muu ei auttanut niin hän otti paistinpannun.

Astuin ulos elokuvista, suoraan öljyltä haisevalle takapihalle, lähellä huoltoasema kuin keskelle elokuvaa ja todellista löyhkäävää elämää. Minua oksettaa. Elokuvan alussa näytettiin kaksi energiajuoman animoitu mainos. Kun nämä samantyyliset mainokset tulivat peräjälkeen niin vaikutti kun piirretty mies hyppäisi lehmän selkään. On naistenpäivä. Kuinka vastenmielisellä tavalla myös naiset ovat mukana mainosmaailmassa - tarkoituksella halventamassa itseään. Ikään kuin kaikista coolein naisen olomuoto - olotila on olla seksikäs, luonnoton ja miellyttävä reikä. Voi näitä naisraukkoja, ajattelin katsoessani hyisessä marraskuussa jotka todella ovat pelkkää pornokuvastoa. Miksi nämä tyttörukat eivät halua olla omia itseään? Miksi heille aivojen käyttäminen on niin vaivalloista? Ehkä heidän tärkein seksuaalielin siis aivot ovat jäätyneet miestä miellyttäessä.

Erinomainen protesti oli lähettää näille nälkiintyneille silikoneilla kelluville ihmishylkiöille oli lähettää muutama riisinjyvä syötäväksi ja vaatteita päälle - kun eihän näillä naispoloilla ollut varaa pukea eikä syödä - eivät kai he muuten tuommoisessa kunnossa olisi?!

Come on, Aileen?

Me tosielämän Aileen Wuornokset voimme muuttua Theroniksi? Nykyään se on mahdollista tvn avulla - voimme mennä muuttumisleikkiin. Mielenterveysongelmiahan ei leikata [enää] pois. Ne jäävät, traumat, hyväksikäyttö.

Pääasia että iho näyttää lateksilta ja hampaat ovat siistissä rivissä oikean värisiä.

Ja murhaajatar sanoi: Tulen takaisin*

Wuornosta myytt[i]in otsikolla "Suomalaismurhaaja"

Elämän paradokseja: 10. lokakuuta 2002 Floridassa myrkkyruiskeella teloitetun Wuornoksen viimeiset sanat olivat: Tulen takaisin. Samoihin aikoihin näyttelijä Charlize Theron allekirjoitti sopimuksen - ei paholaisen - vaan käsikirjoittaja ja ohjaaja Patty Jenkinsin kanssa jotta heidän tärkeä projektinsa elokuva Monster tulisi lihaksi. Tässä voisin käydä läpi oikean "hirviön" eli "monster"in eli "esimerkin" elämää. Ja kuolemaa. Wuornos teloitettiin seitsemän äijän murhasta. DVD-levyinä myytävien dokumenttielokuvien kautta, muttei minulle ole varaa ostaa tuota levyä.

= > brittitoimittaja Nick Broomfieldin kaksi dokumenttia Wuornoksesta.

Nick Broomfield: Life And Death Of A Serial Killer.

Tulen takaisin*

Niin, Rebekka teoksen poissaoleva demonisen täydellinen Rebekka omistaa venee joka on suomennettuna "tulen takaisin"....

Toinen levyllä olevista dokumenteista on näytettykin meillä, mutten muista siitä kuin oranssit haalarit. Uutisissa lukemani Aileenia kuvaavat lauseet kertovat hänen kohtaavan kuoleman tyynesti - näin hänestä välittyy / värittyy vääristynyt kuva ylevästä kuningattaresta [ joku Henrik VIII:n vaimoista t Maria Antoinette ] joka joutuu mestattavaksi.

Etelä-Afrikasta alun perin tuleva näyttelijä Charlize Theron on ollut niin ikään Hollywood-kaunotar [=> ts. näytellyt sankarin tyttöystävää] kuin myös näytellyt vakavissa rooleissa.

Monsterin ohjaaja ja käsikirjoittaja Patty Jenkins kertoo sen olevan rakkaustarina. Monikerroksellinen rakkaustarina se onkin. Se on Selby Wallin (Ricci) ja Aileen Wuornoksen rakkaustarina.

Se kertoo myös meidän rakkaudestamme, pelostamme ja tarpeestamme "hirviöihin".

Tai - ainakin lukea heistä pitkän [historiallisen t. maantieteellisen ] matkan päästä.

Ehkä elokuva on kurkistus pinnan alle. Me olemme jo syvällä pimeyden ytimessä, tuolla toisella väärällä puolella. Ja elokuva näyttää Aileenin elämän. Ihmisen elämän, ei pedon tai hirviön.

"Yhdysvaltain ensimmäinen naissarjamurhaaja oli juuriltaan suomalainen. Hänen sukunsa oli kotoisin Iistä, Olhavan kylästä." "Suomalaisjuurinen sarjamurhaaja teloitetaan tänään" "Yhdysvaltain Floridassa on tänään määrä teloittaa maan kuuluisin naissarjamurhaaja Aileen Wuornos" " Hän ampui kuoliaaksi yhteensä seitsemän miestä vuosina 1989 ja 1990." / iltasanomat.fi 10.10.2002

"- Haluan kuolla. Tappaisin uudelleen, jos minut päästettäisiin vapaaksi, Wuornos on sanonut."

/ iltasanomat.fi 2.10.2002

Tuijotan kuvaa tuosta sängystä johon teloitettava sidotaan. Onko se otettu ennen vai jälkeen? Miten joku huonekalu voi olla pahaenteinen? Kaiken huipuksi tuo sairaalavuode on hohtavan valkoinen.

Vasta nyt huomaan sen voiman mitä Andy Warhol haki realistisella pop-sarjallaan sähkötuolista.

onko riippumaton Hollywood-elokuva enää riippumaton elokuva?

""Suomalaismurhaajan" tarina tavoittelee Oscaria"

"Floridassa riehuneen, juuriltaan suomalaisen sarjamurhaajan Aileen Wuornosin elämästä kertova elokuva on saanut ylistävän vastaanoton Hollywoodissa."

" Monster (Hirviö) -leffassa Wuornosia esittävä näyttelijäkaunotar Charlize Theron, 28, nousi vauhdilla Oscar-listoille leffan ensi-illan jälkeen. "

" Näyttelijätär on ollut itse "uskomattoman tyytyväinen" lopputulokseen ja sanoo sitä kaikkien aikojen parhaaksi roolikseen.

- Kun luin tarinan en tiennyt, että se perustuu tositapahtumiin, kertoo Theron."

/ iltasanomat.fi 3.1.2004

Aikakauden merkittävimpiin muodonmuutoksiin lukeutuva Theronin muutos Aileeniksi ns. kaunottaresta ns. hirviöksi [=> Theron on mainittu maailman kauneimmaksi naiseksi]

Charlize lihotti, laitatti tekohampaita ja piilolinssejä, mutta tärkeintä oli asenne. Jos hän ennen oli elokuvissa ujosti hymyilevä tyttöystävä takavasemmalla, niin nyt ei enää.

Hirvittävän kotitaustansa hyväksikäytön päälle Aileen toimi rekkakuskien prostituoituna.

Myös Nicole Kidman koki metamorfoosin, mutta pienemmässä mittakaavassa eli uudessa nenässä jossa hän näytteli kirjallisuuden uudistajaa Virginia Woolfia mykistävässä elokuvassa Tunnit.

" Siniparta, ransk. Barbe-Bleue, saks. Blaubart, ransk. kansantarinoihin perustuva satuhenkilö. Siniparta oli rikas, sinipartainen ritari, joka houkutteli nuoria neitosia puolisokseen ja tappoi heidät, koska he vastoin Siniparran kieltoa avasivat kielletyn huoneen oven. Kahdeksas vaimo pelastui, ja Siniparta surmattiin. Suom. sadustossa Siniparta on saanut Vetehisen hahmon. "

" Tässä tilanteessa ei seuraava elokuva »Monsieur Verdoux» (1947, »Ritari Siniparta») saavuttanut Chaplinin toivomaa vastakaikua, eikä sen sodanvastainen tendenssi ollut juuri ajan hengen mukainen; Siniparta päättelee puolustuspuheessaan, että sotakeinottelijat aiheuttavat ihmiskunnalle paljon enemmän uhreja kuin yksi naistenpetkuttaja ja -tappaja rikoksillaan." CD-Fakta 2002, WSOY

Vaihtaa kasvoja kuoleman kanssa, leikkiä leikkiä vaan

Olipa kerran näkymätön nainen

Zeke jatkaa taas esitelmää ruuanlaitosta - yritän katsota vuoden 2004 brittidokumenttia joka esitetään naapurimaan kanavalla nimellä Byt ansiktet med döden, ja paiskaan vierasolohuoneen, josta on tullut mediapiste nimeltä RedruumWhiteruum, väliovet kiinni, että 30-luvun usvaiset, hiotut lasikoristeet helähtävät. Huone näyttää muutenkin kuin film noir etsivän työhuoneelta, toimistolta joka pursuaa kliseitä ja keskeneräisiä juttuja.

En tiedä, mistä nuo koristellut lasiovet ovat peräisin - olin nähnyt samantapaisia oliko se nyt Hercule Poirotin kotona. Laseista ei nähnyt lävitse tarkasti, mutta ne päästivät lävitse valoa. Siis jos valoa olisi ollut.

Ohjelman nimi on suomeksi jotain että Vaihtaa kasvoja kuolleen kanssa. Zeke avaa oven ja tulee hehkuvan punaisen vanhan ajan kastikepadan kanssa, sovittelevasti ja alkaa myös kiinnostua ohjelmasta. Onko plastiikkakirurgia hyväksyttävää vain kun rakennetaan uutta nenää liikenneonnettomuuksissa aika lailla kasvoistaan menettäneelle uhrille? Uhrille joka joutuu käymää kivuliaita hoitoja - vain koska rattijuoppo ajoi hänen päällensä. Häneltä puuttuu myös sormia, muttei rauhallisuutta. Ja miehen joka ei voi puhua, tai jolta puuttuu oma ääni, robottimainen ääni tulee pienestä monitorista. Kuinka joku niin tärkeä persoonallisuuden ja sen tunnistettavuuden tärkeä osa otetaan pois.

Kuinka nerokas on on sarjakuva-albumin Maus kansi!! Siinä on selkeänä symboli pääkallo joka on samalla kulmikas viiksekäs kissapää yhtä kuin kuin Hitlerinkin pää viiksineen otsatukkineen kaikkineen. Tukholmassa vuonna 1948 syntyneen Art Spiegelmanin palkittu, mutta silti hyvä sarjakuva Maus - selviytyjän tarina on nerokkaan yksinkertaisesti piirretty: hiiret ovat juutalaisia ja kissat natseja. Tämä vuonna 1990 suomennettu eepos suositellaan nautittavaksi, jottei dementia uhkaisi.

Kun katson Diktaattori elokuvan dvd-levyn ekstroja näen elokuvan vanhoja mainosjulisteissa, hyvin tyylitellyissä Hitlerin kasvoissa jotka ovat vain suorakulmiota, lakaupalaa huuliparraksi ja muutama haiven otsatukaksi hyvin paljolti samankaltaista Mausin kanssa.

Kuinka helppoa on unohtaa.

Painaa villaisella.

Huolehtia vain itsestään.

On laskiainen.

Ihan ovella.

Lunta.

Requiem soi lohduttomasti kun Auschwitzin muistopäivää vietetään - he soittavat ja laulavat hylätyssä keskitysleirin kammiossa, ja tuolla ulkona, kiskot johtavat sisälle.

Lohdutonta. Junat kiitävät kaikki kaikki Krakovaan

Junat kulkevat, kiitävät yhä Krakovan lähelle. Kuulutukset kuuluvat, kaikuvat odotussalissa, jossa matkustajat istuvat mietteliäinä. Minne av Auschwitz on ohjelman nimi. Olen tuonut makuuhuoneeseeni television joka räväyttää maailman auki yhdestä kaukosäätimen napista painamalla.

Nimike vampire, vampir tai vampyr on annettu niin lepakoille, suihkuhävittäjille (!) > tuo ei ole anuksen metafora vaan huutomerkki kaarisulkujen sisässä, kuin kirkkaanpunaisille pölynimureillekin.

　

Torahammas vasten torahammasta narsk narsk

- siinä sitä jotakin ooooo-oooo-on

Kun Suomesta pitää hakemalla hakea gotiikkaa me kaikki muistamme Kivikasvojen Lepakkolinnan joka siis ei ollut Lepakkoluola joka oli vallattu, vaan Kivikasvot -nimisen hupailuryhmän [pylly vasten pyllyä pum pum, tankeros love] draculamainen seikkailu, ja kuinka meillä kaikilla tytöillä meni Hessu Hopo -limskat väärään kurkkuun, Rubikin kuutio jäi oman onnensa sateenkaaren loiston nojaan, hajukumien swoppaus [jota silloin kutsuttiin kiristykseksi = vaihtamiseksi] jäi kesken, ja hajutussien tulpat jäi auki, kun näimme Suomen Christopher Leen eli Georg Dolivon.

Mitä on gotiikka? part delux

Hylätty rähjäinen tummanpuhuva talo ylhäällä kukkulalla yksinäisyydessä, kuin elävä, rikkinäiset ikkunat, joista luikertelee haalean vaaleat läpikuultavat verhot, tuulen ujellus, pelottava, täysikuu. Kynttilän liekit lepattavat, tomuinen autiotalo, narisevat jykevät ovet,

Hämähäkin verkot, valkoisen hiukset, valon ja varjon anatomia, mustan ja valkoisen traaginen liitto, hopean ja harmaan sävyt, karmiinin punainen, lumenvalkoinen..

Buffy vampyyrintappaja tv sarjan tunnari: äänellisesti se alkaa häiriintyneellä urkujen soitolla, muuttuen nopeaksi pop-rockiksi ja loppuen kirkonkellojen kuminointiin. Samalla täysikuu mollottaa hopeisena, kasvot raadeltuina. Nykyajan vampirismi ei olekaan kuten ennen dualistisen [ vampyyrin - tavallisen kuolevaisen, ja sadomasokismin top ja bottom ] kissa ja hiiri - suhteen seksuaalisen puolen korostusta [ jossa hypätään rohkeasti viktoriaanisesta kaksinaismoraalisesta aistillisuuden piilottamisesta korsettiin aistit ja tukka avoinna ja vapaina kohti viettejä ], vaan nykyään pelottaa demoniset vampyyrit. Nämä eivät ole hätkähdyttävän seksikkäitä salonkirakastajia kuten Draculat Frank Langella, Bela Lugosi ja Christopher Lee. Ei, vaan irvokkaita demoneja jotka haluavat valloittaa maailman, muuttaa sen mustaksi, irstaaksi pahuuden tyyssijaksi. Mikä tuossa vampyyri-rakastaja -tyypissä kiehtoo? Klisee: itäeurooppalaisella aksentilla puhuva itsevarma aristokraatti, joka suutelee kädelle ja katsoo silmiin. Kuten tv sarjassa Aarteenmetsästäjä: yliopiston luentosali on tuupaten täynnä naisia kuuntelemassa professori-kirjailijan luentoa vampyyreistä. Hänellä on outo vaikutus naisiin.

Buffy itse on tylsä, cheerleader-tyypin kiltti blondi koululainen, joten ei hänestä enempää.

Jopa hyvin realistinen hittisarja C.S.I.n jaksossa Puhallus törmätään myöhään illan sinihämärässä pelottavalta näyttävään, kirottuun autiotaloon. Sieltä löytyi tältä kertaa uhri, jolla oli kaulallaan kahden torahampaan jäljet - sopivasti 32 mm toisistaan, kuten aikuisella miehellä. Rekvisiitta on sopivasti goottimaista: mm ankh, ikuisen elämän egyptiläinen symboli, incubuksen patsas.

Tietysti vampirismi ja gotiikka esitetään tässä huonossa valossa, se on sairasta, tuhoavaa ja kissanmunat. < struuttaan tähän väliin tiivistelmä oikeista vampyyreistä Tai sitten en.

Ronald Chetwynd-Hayesin ironisessa kirjassa Hirviöklubi esitellään hirviöitä baaritiskiltä käsin tuoppeja tai epämääräisiä Bloody Maryja kitaten. Eräs teoksen tarinoista on mitä gootillisin: isä ja tytär asuvat pienen pienessä mökissä, jonka ikkunat muistuttavat katselevia silmiä. Kuunpaiste, ja lähellä jököttävä metsä luovat pelon elementtejä. Sitten he ottavat aljuksi [ = kotieläimeksi ] oudon mustasiipisen otuksen jolle ei kissanruoka maistu. Tämä suippokorvainen hyypiö tietystikin kasvaa silmissä ja lentää lehuuttelee, ja alkaa kosiskella tytärtä epäpuhtain tavoin. Tarinaa voi pitää symbolisena, painajaismaisena pelkona: isä pelkää mitä tahansa joka voisi satuttaa hänen ainutta tytärtään. Toisaalta - mikään sulho ei olisi tyttärelle tarpeeksi hyvä koskaan, miehet kun tietävät millaisia miehet ovat. Puhumattakaan sellaisesta raavaasta könsikkäästä jolla on siivet eikä pisaraakaan moraalia. Eihän hän käy missään työssä, hänellä ei ole autoa eikä edes henkilöllisyystodistusta. Kosijademonia ei kuvata pikkuriikkisen tarkasti, niin hän on lukijalle pelottavampi - tai kiinnostavampi. Naislukijalle eritoten.

Kirjailija rakentaa kauhugallerian kokoelman Decameronen ja Tuhannen ja yhden yön tarinoiden tapaan. Nyt kyse ei ole rutosta kuten Decameronessa eikä Poen Punaisen surman naamiossa. Vaan olemme kerääntyneet klubiin joka on auki vain torahampaisille, pitkäkyntisille, kummakorvaisille yms. hirviöille, - siis otuksille jotka näyttävät ulospäin hirviöiltä, mutanteilta, epäinhimillisiltä.

Jokainen hirviö kertoo vuorollaan hirviömäisen - tai kenties inhimillisen - tarinansa. Hirvein tarina on se, jossa hirviö yltyy puhumaan kaikista hirviöitä kaikista kauheimmasta: ihmisestä, joka 60 vuoden ajalta tappaa 150 miljoonaa oman lajinsa jäsentä: tapattanut monella tapaa, on keksinyt atomipommit, tilannut kaasupullot, toimittanut sähkötuolit, maksanut näistä keksinnöistä, koonnut tehdastyöläisenä ammuksia rasioihin, puhdistanut etnisesti, koonnut pyssyjä, asetellut miinoja, toimittanut panssarivaunuja, myynyt löpöä hävittäjiin, raapaissut tulet noitarovioihin, keksinyt keskitysleirit, ja hyväksynyt kaiken tämän. Ei ihmistä suurempaa ja kauhistuttavampaa hirviötä ole, opettaa Chetwynd-Hayes. Ei hitlerit, husseinit, stalinit, bushit ja muut sotarikolliset pelkästään hirviöitä ole - me olemme myös - me jotka annamme näiden häiriintyneiden tai vaan pelkästään sadististen narsistien toimia. Me äänestämme, syötämme, synnytämme ja uskomme näihin hirviöihin - jotka vielä hurraavat ja heiluttavat lippuja. Elämän hirvittävin tivoli.

Siksi on ihanaa päästää hirviöiden valtakuntaan, mielikuvitukseen, omaan lapsuuteen, jolloin aina paistoi aurinko tai kuu nousi ylpeänä Pikku Kakkosen jälkeen. Kauhukirjailija laittaa riviensä väliin peilin, joka kuvastaa aikakauden tuntoja. Kirjan lukeminen on hyppääminen Liisan ihmemaahan. Kauhuromanttinen iso peili pelottaa - jos näkee oman kuvansa - tai ihan vallan muuta. Peili laitetaan mahdollisen vainajan suun eteen - jos hengitys huurruttaa peilin ei ole hautajaisilla kiire. Toisaalta ennen muinoin peilit peitettiin ettei vainajan sielu vain tarttuisi niihin.

> lue lisää

Ari Turunen: Hyvän ja pahan merkit eli taikauskoisten tapojen tarina, Atena 2002

Yritin puistaa folkloren sivuilta löytämäni myytit. Ei, ei niitä ole. Jos on, niin sitten olen sairas.

kuinka ihanaa todellisuuspakoa hirviöt ovat

vampyyrit

kaikki

Paluu lapsuuteen: Hassut hurjat hirviöt kirjan lisäksi eräs suosikeistani oli Petronella, koska hän oli toisenlainen prinsessa, hän kyllästyi nahjusprinsseihin ja otti ohjat omiin käsiinsä ja karautti etsimään prinssiä. Mutta hän löysikin yrmeän pahan hallitsijan...

Unissani kilpailevat Prinsessa Ruusunen.. ja Pahatar.. ja onko tuo palkinto-prinssi itse Z??

Natsit eivät hirviöitä sulata.

Huomasin yllättäen että olin alkanut katsella lapsia ja lastenvaunuja. Yhtään kehitysvammaista lasta en nähnyt. Siitä uusi "hygieniapolitiikka" oli pitänyt huolen.

*

Vihellellen kirjastossa järjestelin muistiinpanojani, ja mm aikakausi- ja genrelehtiä tyyliin

Kalma, Fangoria,

Verta ja väristyksiä, Shokki, Yöjuttu,

joissa oli räikeitä kuvia ja tarinoita zombeista, kannibaaleista, lävistetyistä ihoista, druidien kostosta, ja myös Teksasin moottorisahamurhaajan Leatherfacen naamiota sai tilata, erivärisiä silmämunia avaimenperäksi jne.

Minä yritin saada mieleeni Tohtori Sykerön ja hänen hullu tiedemies -roolinsa, mutten saanut. Se oli tosi psykedeelinen sarja! Professori Balthazar oli aika gootti hahmo,

samoin kuin rosvo Rudolf, koska hän oli normien ulkopuolella, kuten katto-Kassinenkin. Myös nykyajan South Parkin koululaisbussin kuljettaja Mrs Crabtree

on goottilainen itsenäinen arveluttava nainen: ilkeä, arvaamaton akka.

Yritin päästä sisälle isokälyni klärvojantsin sessiota, jossa hän oli keskustellut itsensä okkultisti Swedenborgin kanssa. Siinä oli jotain samaa kuin kaavioissa, joita pyörittelin Z:n tietokoneella, johon oli rakennettu itsensä Strindbergin alkemistisia kaavoja. Mutta ei kaikki ole kultaa joka kiiltää.

Minusta oli hirveän hauskaa huomata, että vakavasti otettava tervanaama Strindberg oli alkemisti!

Mitä enemmän televisiosta tuli "yliluonnollisia" fiktio-sarjoja [kauhun ja skifi] ja dokumentteja alkaen Johan af Granista ja päättyen Pelastajaan jota mainostettiin hehkeän kauniilla tytöllä joka on töissä ruumishuoneella [!], ja hänellä on mahdollisuus kääntää kelloa taaksepäin ja estää aina yhtä rikosta kerrallaan tapahtumasta tai ainakin joka jaksossa säästää yhden ihmisen hengen. Ihmisten pelkotiloja on mitattu useaan otteeseen esimerkiksi hylätyssä pimeässä vankilassa, jossa pitää suorittaa tiettyjä tehtäviä pimeydessä ja joissa eri vempaimillaan tutkaillaan, kummitteleeko siellä... Toisaalta Einsteinin juhlavuotta suitsutetaan - ainakin muualla Euroopassa.

Aivan kuin sormestani puuttuisi palanen, ajattelen. No, kenties siinä oli tikku.

Kourin pyykkikoneesta märät vaatemytyt ja vien ne ulos. On minun vuoroni.

Kun minä menee menojaan

" Kouraisevammin kuin aikaisemmin on kyse elämästä ja minuudesta: mikä on totta, mikä harhaa? Jännitys, seikkailu ja etsintä kytkeytyvät Hitchcockilla identiteetin perusteisiin."

Antti Alanen: MMM elokuvaopas, 1995 Vertigo - punainen kyynel elokuvan esittelyssä

ja näin menee hän

Kuulun kauhukynäijän H. P. Lovecraftin vuosina 1927-1928 kirjoitettu ja vasta 1943 yhtenäisenä kirjana julkaistu ainoa romaani Charles Dexter Wardin tapaus ( Kustannus Oy Jalava, 1992 suomennos Ilkka Äärelä ) on tyrmän lailla tunkkainen polvilla ryömiminen pimeään mieleen. Lukija on synkässä dungeonissa, tyrmässä, jonne kirjailija meidät johdattaa kuin uteliaat räkänokat. Se ei ole kauhuromanttinen teos koska siitä puuttuu eroottinen vire, nainen pääosassa/ahdingossa ja kipeä huumori, vaikka siinä on sisällään gotiikan elementtejä: kirottu sukulainen, salaisia historiallisia asiakirjoja, kiellettyjä okkultistisia perusteoksia, ulvovia koiria, sähiseviä kissoja, puulattiaan vahaliidulla piirrettyjä pentagrammeja, matkustamista taikauskoiseen Itä-Eurooppaan, muotokuvia, kirjeitä, lehtileikkeitä.

ooooon näky komea

Kirjan päähenkilö on 1920-luvun Amerikassa eleskelevä nuorukainen Charles, jota alkaa mystiikka ja suvun juuret kiinnostaa. Goottilaisemmassa kohdassa Charles matkustaa ristiin rastiin Eurooppaa hakien okkultistista tietoa viimeisiltä Suurilta Asiantuntijoilta, ja hän päätyy Klausenburgiin Transylvaniaan [ tuttu paikka myös tulevista Hammerin tuottamista Dracula-elokuvista ] ja paroni Ferenczyn vuorilla sijaitsevaan linnaan,

"jonka sijainti oli hyvin hankala vierailuja ajatellen. Se sijaitsi jyrkällä kalliolla synkässä metsäisessä vuoristossa, ja maaseudun väki kartteli paikkaa niin visusti että tavalliset ihmiset tunsivat pakostakin olonsa siellä kiusalliseksi."

Ihanaa.

Paronista kerrotaan pelottelevasti, että Amerikkaan tuotuna saisi aikaan aika lailla humua "korrektin ja konservatiivisen herrasväen edustajissa." Herran kummallinen ulkonäkö ja tavat ovat oman lukunsa "ja iältään hän oli suorastaan hätkähdyttävän vanha." Näin Charles tuntuu olevan kuin Jonathan Harker joka joutuu kreivi Draculan pauloihin taikauskoisessa Itä-Euroopassa. Hän ei ole se perus-versio jossa Jonathan on viaton juoksupoika eikä tiedä joutuvansa pahan hyökkäyksen kohteeksi ja näin ollen päästämään ja jopa kutsumaan vampyyri-kreivin Englannin iloisille kaduille etsittyään ja myytyään firmansa kautta hänelle jopa asunnon Lontoosta, muttei hän ole myöskään se Jonathan joka Hammer yhtiön Draculassa menee kreivin kirjastonhoitajaksi - päämääränään tuhota kreivi ikuisesti. Ei, vaan Charles tarkoituksella hakeutuu arveluttavan monarkin lähipiiriin. Hän metsästää haluamaansa tietoa. Poika on jäljillä, hän ei halua luovuttaa vaan päästä syvemmälle. Hän ohittaa oppineena tutkimuksissaan Dorian Grayn kohtaaman tuhon, ja Oscar Wildekin putkahtaa esiin tekstistä - tosin vain esimerkkinä skandaalin tekijöistä.

Siinäkin hän oli mestari.

Lovecraft - olisi täydellinen nimi kauhuromantikolle, mutta ei sitten - viljelee näin tuttuja myyttejä jonka mukaan kaukana syrjässä aateliset touhuavat jotain hämärää ja pelottavaa, heillä on varaa ja mahtava linna jossa saa hommiansa tehdä. Dekadentit okkultistit painivat siis eri kategorioissa kuin tavallinen kansa, joka on kyllä nuhteeton, mutta ulkokultainen teeskentelijä.

Osin kirja voisi olla dekkari, jossa rikos kyllä näytetään, mutta ei tässä poliiseja tarvita. Se on asteittain hiipivän mielisairauden ja päättömän pakkomielteen kuvaus. Jos sairautena pidetään älykkään nuoren erakoitumista ja tutustumista sukunsa esi-isään, ja okkultismiin ja alkemiaan. Lovecraftin rutikuiva, iloton, synkkä tyyli jyrää ja siihen sopii kryptat, ja avatut haudat, metalliset painavat arkut. Se toimii jännityksenä jonka aistimme kohta purkautuvan splatterina. Elokuvaversioksi se kehkeytyi ainakin nimellä The Haunted Palace, 1961.

Hullu tiedemies -otsikon alle se käy sopivammin. Palavat kaasut kohisevat, lasit kilisevät ja kemikaalit sihisevät Charlesin tonttupajassa. Hän on rakentanut ullakolle oman alikemistisen hiukkaskiihdyttimensä, josta purkautuvat hajut ja äänet saavat naapurit ja kotieläimet levottomiksi. Kirjassa on mehevä ristiriita: onko Charles vain neuroottinen nuori koulupoika jota vanhemmat nuhtelevat koulun laiminlyömisestä, vai onko Charles jopa Einsteiniä suurempi keksijä, kuten hän itse määrittelee eksistenssinsä? Ullakosta tulee hänen valtakuntansa jossa hän pakkomielteensä ympärillä touhuaa jatkuvasti - hän myös nukkuu siellä, ja näin ollen muistuttaa Frankensteiniä, tuota ikuista puurtajaa.

Lovecraft latelee tuttuja kiellettyjä okkultistisia kirjoja kuten Necronomicon mutta myös kokonaisia maagisia loitsuja, kuten esimerkiksi Eliphas Levinin loitsuja, ja lukija tuntee olevansa kuin 1980-luvun Evil Dead elokuvan pikkumajassa jossa retkeilevät harmittomat nuoret ovat käynnistäneet sattumalta huvikseen nauhurin jossa tutkija kertoo mananneensa esiin pahoja pahoja henkiä. Ja typerä poika kelaa nauhaa eteen päin ja pysäyttää ja painaa Play-nappulaa ja kuulemme manauksia, samalla kun maanpinta nousee, tärähtää, ja avautuu auki, punaista savua tupruttaen. Mutta tämä manaus tapahtui Evil Deadissa vahingossa, vain ajankuluksi, koska nuoret eivät tienneet, mitä nauhalla oli. Kun taas Charles tarkoituksella manaa esiin esi-isänsä. Hänessä on - sukunsa veri.

　

　

Damned bändin tarkastelu intohimoisen,

mutta huumorintajuisen gotiikan ilmentäjä

Kirotut narkkarit ja tohtori Jekyllit, otaksun?

Erinomainen orkesteri

The Damned

on tietystikin dekadentin suvun mustaakin mustemman lampaan elikkä esisetämme Är Är Äl Stevensonin pyhästä verisestä maljasta vuodattanut yli tri Jekyll ja herra Hyde myyttiä - kuten punk-, rock- ja goottirock yleensäkin kera sarjakuvien. En nyt puhu pelkästään aineiden käytöstä, aineiden joiden pitäisi läväyttää kaiken ammolleen ja auki suoraan vastaan otettavaksi, pläjäyttää liat pois, ja räväyttää tieltään turhat karsinat, hidasesteet, ovet, betoniporsaat, akkunat, sontaluukut, sekä savuhormit, ja luoda suuri esteetön linja ja liukuminen tajuntaan jotta näkisimme kaiken juuri sellaisena kuin se on - jumalisten ja jumalattomien näkijöitten, uskomattoman väkevien kulttuurielämysten välittäjien ja sijaiskärsijöitten William Blaken, Burroughsin, Madame Blavatskyn, Sherlock Holmesin, Simone de Beauvoirin rakastajien Ahlgrenin ja Sartren, Poen, Byronin ja Jim Morrisonin jalanjäljillä hortoillen kompassi sumeana. Tämä shamanistinen loveen lankeaminen on tuttua niin monelle taiteilijalle. Mutta, vakavasti puhuttuna ja kieli keskellä suuta eikä kenenkään "poskea" shamanistit tiesivät tarkalleen minkä määrän syödä sieniä jotta pääsee tuolle "matkalle" ja tuolta "matkalta" takaisin, kun taas itsetuhoiset, nihilistiset rocktähdet olivat piikkikorkoineen aina kaltevalla, jäisellä pinnalla - ainakin nuorena ja hengissä ollessaan. Heitä ei turvaverkko eikä -köysi kiinnostaneet.

my Death Trip* - reisu jolta ei ole paluuta?

Mutta näkyykö silloin kemikaaleja läträtessä ja itseensä kokeillessa kaikki todellakin kirkkaammin? Kysehän on paremminkin venäläisestä ruletista ja dance macabresta, tuosta flirttailevasta tanssista kuoleman kanssa, dekadentista kaipuusta, kävelyllä pingotetulla, verisellä teräsvaijerilla, tipahtaako, jänistääkö vai tekeekö suuren show'n??

Eikö aineet paremminkin sekoita ja saa suurta visionääriä täysin vainoharhaiseksi ja turhan [aikaisessa vaiheessa] itsetuhoiseksi? Kun mihinkään ei voi luottaa, ei edes omiin aisteihinsa, joihin on aina tottunut luottamaan, koska vain se minkä näkee todella tapahtuvan on totta - vääristyneisiin aisteihinsa, silmiinsä jotka näkevät kaiken muuttuneena, arvaamattomana, muuttuvana, liukuvana, sarjakuvamaisena, pelottavana ? Ja mistä tietää milloin aistiharha[t] loppuu?? Loppuvatko ne koskaan?????

* trip = ei tässä yhteydessä tarkoita partioleirille pakattavaa trip -mehupurkkia jonka pulleaan kylkeen on teipattu pilli, vaan toisenlaista trippiä, matkaa, lähtöä, kokeilua, välinpitämättömyyttä. Iggy lauloi mm Death Trip - josta otsikon plagieeraus. Suomen armottomin hoocee -bändi torniolainen Terveet Kädet esiintyi joskus paikoitellen gootahtavalla Bäkkärillä aka Backstage clubilla Helsingin Tavastia klubin yläkerrassa 80-90-luvun taitteessa nimellä Death Trip. Tätä tuskin koskaan kysytään Trivial Pursuitissa, ikävä kyllä ei.

Laitoin koko osion otsikoksi Kirotut narkkarit ja tohtori Jekyllit, otaksun?

vaikka varsin hyvin tiedämme, etteivät Damnedin heebot ole narkkareita - kyllähän heille pubissa istuminen maittaa. Mutta käytän otsikkoa ironisesti - kun rock-tyypeillä on niin huono maine.

Lopultakin se on vain Jekyll / Hyde -tilanne, jossa ei ole tulevaisuutta, no future, ei mitään hyvää ainakaan.

Damnedin kappale

" Dr Jekyll And Mr. Hyde "

kertoo minämuodossa kuinka "minä" on

normaali ulospäin ja paha sisältä, koska

päähenkilö siis minä = Jekyll ja

hän, siis tuo toinen = herra Hyde.

Viktoriaaninen kaksinaismoralismi tulee ilmi hirtehisen ironisesti [tai vain huonoon makuun, populäärikulttuurin noidankattilasta ammennettujen variaatioiden ja punkin simppeliin provokaation tyyliin mä saan vattu tehdä mitä vaan - nojaten] kohdasta jossa Jekyllin vaatetus tekee kuulijaan/katsojaan/uhriin/faniin vaikutuksen - Vanianin tulkitseman persoonan [raatelijan] kyntensä riisuvat sinut, paljaaksi. Mikä kiihkeä, pelottava lupaus! Sydän alkaa tykyttää, ja verisuonissa kiehuu. Sitähän oikea punkrock-konsertti on, se on samalla giljotiini jossa punnitaan rockenrollin aateliset, onko heistä [enää] mihinkään, onko tämä vain rip off; kun yleisö näyttää sormea tai peukaloa kuin ennen vanhaan keisari gladiaattoriareenalla, hyväksyykö vaiko buuaa, tervemenottaa tahi -monottaa unholaan, not so sweet oblivioniin... Yleisö on aina kriitikkoa tärkeämpi koska yleisö tekee konsertin. Mitä jos yleisö ei tule paikalle?? Mitä jos yleisö koostuu vain kriitikoista jotka näpläävät nyrpeän näköisenä muistikirjaan muistiinpanoja ja kittaavat ilmaista viinaa? Eihän silloin tapahdu mitään vuorovaikutusta, joka on kaiken ydin, sen takia me juuri olemme tulleet tänne ja vaivautuneet tulemaan tänne hinnasta ja vaivoista säälimättä vaikka kaikki me olemme jo keski-ikäisiä ylipainoisia tai-velkaisia!! Miksi tästä koko helahoidosta tulee niin hyvä olo? Olimmeko nuorina punkkeina niin erinomaisen neroja että tiesimme heti mikä on aitoa musiikkia, joka tulee sielusta ja sydämestä ja verisuonten alta ja suolen pätkien välistä, suurella raivolla ja intensiteetillä, osittain itseironisesti, mutta yhtä kaikki ei koskaan feikisti eikä vääriin motiiveihin nojaten? Tietysti olimme.

* on sääli ettei Zeke ymmärrä rock´n rollin päälle. Tai ehkä on parempi että se säilyy minun juttunani, Z:lla on omat intohimonsa. Huokaus. Mitkähän Z:n intohimot on, aprikoin. Ja minun mieleni tekevi aprikooseja. *

Tietysti kyseessä on pyhä tilanne - voi olla 25 vuotta odottanut ennen kuin näkee bändin livenä, osiltaan se on ikivanha, ilmiselvästi palvova riitti, jossa katsomme shamaaneja jotka kertovat menneestä ja tulevasta, ja tuovat viestejä manalaan menneistä klaanin jäsenistä. Nykyrockbändit siis toimivat välittäjinä, sanan kummassakin merkityksessä. Enkä puhu nyt diilereistä, [ kaman = huumeiden välittäjistä] , vaan välittää -verbistä joka tarkoittaa siirtämistä, tunteiden ja ajatusten siirtämistä joka ei kuitenkaan ole aivopesua, vaan interaktiivimpaa, tai ainakin uhri siis rock-kuluttaja suostuu siihen.

Rocktähti on idoli siis epäjumala eikä vain sen kuva. Vaikka kaikki me tiedämme että Dave Vanian on vain ihminen, niin...

Mutta miksi me heitä jumaloimme? Koska tarvitsemme heitä palvonnan kohteiksi, ja he myös tarvitsevat meitä, palvojia, pyöveleitä ja orjia. Heijastuspintaa.

"Tervetuloa maan alaiseen maailmaani.. minä aloitan siitä mihin painajaiset loppuvat..."

Näin kökösti mutta autenttisesti käännettynä Damnedin lyriikkaa otsikossa ylimmässä; maan alaisessa maailmassa päähenkilö aloittaa siitä mihin painajaiset loppuvat. Astumme nyt yliluonnollisesta oikeaan, realistiseen pelkoon, ja sitähän hydenismi [ = hedonismin armottomin alalaji ] pelkästään on. Ole varuillasi, koska[an] et tiedä..

Laulun "minä" on

Oopperan kummituksen

kaltainen pimeämmän polun kulkija..

Ja kuinka Jekyll haluaa hyväillä hellästi, mutta Hyde tukehduttaa. Kaksi kärpästä samalla iskulla. Teksteissä on seksuaalinen, niin hetero- kuin bi-väreinen sävy. Onko se kutsu - jossa Vanian androgyyninä seireeninä houkuttaa ja höykyttää kuulijaa tasolle, jossa yhdessä miehessä onkin sisällä peräti kaksi..

Mielestäni goottilaisuudessa riemastuttavinta on se vanhoista arkkityypeistä ja lähteistä ammentaminen ja metaforien virta, joista voi valita mieleisensä tulkinnan - tai olla valitsematta.

Osiltaan tämä laulu voi kertoa nuorten ihmisten rakkaudestakin, kun on tosi nuori ja epäröi, hutiloi, haparoi, eikä identiteetti ole vielä "valmis" eikä taatusti "eheä". Ja toisaalta - ehtiikö oikea identiteetti eheytyä kun pumppaa sisäänsä kaikenlaisia kemikaalia surutta?

Dr Jekyll And Mr. Hyde

on albumilta jonka nimi

on gootin simppelisti

The Black Album
, 1980.

Eräällä livelevyllä

[ Noise - The Best of Damned live, 1995]

se on kirjoitettu muotoon

Dr. Jeckyll & Mr. Hyde.

Niin ikään vanhassa,

sensuroimattomassa

Repe Sorsa animaatiossa

on aihetta ammennettu:

eräässä Norman Mc Caben ohjaamassa jaksossa

( Impatient patient, 1943 )

jaksossa seikkailee

Doctor Jerkyll,

jallitetaanko tässäkin sensuuria?

*

Mikä vatun Damned?

Mitä orkesteri tekee tässä kirjassa?

Damned näki kuunvalon julkaistessaan

brittein saarten ihka ensimmäisen

oikean ja virallisen punk-singlen

New Rose


sopivasti vuonna 1976

- oih juuri tuona brittipunkin legendaarisena syntyvuonna. Edellisenä vuonna The Rocky Horror Picture Show elokuvassa oli jo yksi punk-hahmo, jolla oli naisen peruspunk-meikki ja punkin kimakka ja kuvia kumartamaton, uutta luova laulutapa. Se kuulosti sietämättömältä sinänsä, mutta tärkeintä olikin että se tuli, perkele, aidosti, syvältä ja perseitä nuolematta. Myöhemmin tämä tapa on elvytetty höpöhöpö-renkutuksessa n 90-luvulla O-ou I´m in trouble, joka taas oli selkeä rahat pois hitti.

Damned oli ja - on yhä - uskottava peruspunkbändi maanisina soittavina poikineen [ ainakin Captain Sensible ja Monty panevat parastaan ] ja teatraalisen vokalistinsa ansionsa, se oli yksi goottirockin esiasteen uusromantiikan ja mikseipä myös futurismin ensimmäisiä koreita poikia, ammentaen soundiinsa MC5:n ja Stoogesien 60-luvun lopun esipunkkia - oi tuota turboahdettua ja ilkeätä autotalliräminää, maustettuna psykedelialla ja jopa psychobillyllä.

Damnedin metamorfoosi 70-luvun räävittömästä häirikköpunkista 80-luvun gothiin oli kivuton:

punklevyjen räävittömät, hätäisten kyhätyt, elitistiselle, jähmettyneelle "taiteelle" ja elitismille nauravat törsyiset kannet muuttuivat hyvinkin tarkkaan mietityksi gotiikaksi joka hehkui kansien mystisistä mustavalkokuvista, valosta ja varjosta, ja goottilaisesta kirjasintyypistä latinankielisiin biisien nimiin [ In Dulce Decorum, Sanctum Sanctorum ] saakka.

sanastoa:

Decorum = säädyllinen

Dulce = makea, ihana

Dulce et decorum = Suloista ja kunniakasta

Sanctum Sanctorum = kaikkein pyhin

Mutta Damned ei ollut suinkaan ainoa punk-orkka joka muuttui gootiksi t glamrockiksi, näin kävi esimerkiksi Riistetyt joista tuli Pyhät Nuket vokalistin sukunimeksi tuli tarpeeksi glamour ja androgyyni Bardot - Mike Monroen mallin mukaan. Vandaalit -punkpopposta tuli osittain Sticky Fingers. [ b t w: Pyhät Nuket -orkesteriakin roudannut Pete on tuttu laulaja bändeistä Capital Crime ja No Directions, ja yllätys yllätys, hän soitti bassoa legendaarisessa The Vibrators -orkesterissa Astoriassa 12.12.2004 jonkin verran jälkeen klo 12.00. Mikä oli erityisen jumalaista. Terveisiä! ]

Parodista kyllä Damnedin gooteimmat levyt Phantasmagoria ja Anything * tehtiin aikana jolloin Sensible ei ollut bändissä - tuolloin irralleen päästetty Captain Sensible teki soololevyillään jopa räppiä jo 1980-luvun puolivälissä, mikä kertookin miksi tämä oikea rockmusiikki on niin kiinnostavaa: se ei muutu koskaan, ja kuitenkin se muuttuu koko ajan. Koska nämä ihmiset uskaltavat leikkiä ja kokeilla, eikä pelkästään miellyttää kuten humppa-skene. Mutta onneksi nykyään Damned soittaa keikoillaan Street of Dreamsia joka on Kapteenin käsialaa, vaikkei hän itse levyillä* huseeraa millään lailla.

Täysin tuikitärkeän gotiikan sarkofagista = Phantasmagoria -sana tarkoittaa harhakuvien sarjaa, se on vempele, 1800-luvun ajanviete ja silmänlume, huijaus & television ja elokuvakameran jähmeä esiäiti, eli

" Pariisissa 1700-luvun lopulla kehitetty esitysperinne, joka nautti suurta suosiota varsinkin 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Kyseessä oli taikalyhtyshow, jossa yleisölle tarjottiin aikakauden uusimman teknologian avulla yllättäviä, pelottaviakin elämyksiä. Valkokankaalle ilmestyivät haamut olivat kuitenkin ihmisen kekseliäisyyden tuotetta; niitä markkinoitiin toisaalta opettavuuden, toisaalta sensaatioviihteen merkeissä. Fantasmagoria ennakoi monessa mielessä myöhempien aikojen elävän kuvan muotoja. " Erkki Huhtamo: Fantasmagoria, elävän kuvan arkeologia, Suomen elokuva-arkisto, BTJ Kirjastopalvelu, 2000

Vuonna 1985 ilmestyneessä Phantasmagoria on kaikkien aikojen selkein goottilainen albuminkansi, joka uskoo mustan, valkoisen, hopean ja harmaan eri sävyihin, mihin valo lankeaa ja mistä varjon erotiikka alkaa; nuori huppuun pukeutunut nainen seisoo nummella, katsoen utuiseen kaukaisuuteen.

" Otsonitasapainon järkkyminen

Otsonia muodostuu happimolekyyleistä ultravioletti- eli UV-säteilyn vaikutuksesta ilmakehän stratosfäärikerroksessa n. 30 km maanpinnan yläpuolella. Otsoni suojelee maapalloa haitalliselta ultraviolettisäteilyltä. Otsonikerroksen ohenemista on alettu nimittää otsonikadoksi, ohentunutta kohtaa taas otsoniaukoksi. Kato havaittiin yllättäen vuonna 1985 Etelämantereen yllä. " CD-Fakta, WSOY 2002

Samaisena vuonna siis Dave Vanian käytti kohtalaisen paljon hiuslakkaa silloiseen tuuheaan ja pitkään mustaan tukkaansa jossa oli goottilaisen paheellinen leveä, humoristisen valkea, selkeä raita.

Yliluonnollisuutta henkivä, ilmava soundi svengasi kuin vuosikausia ullakolle pimeään suljetun hullun naisen kirkuva sielu nummille karanneena, sinne tänne kieppuen, kertosäkeen suden tai tuulen ulvonnan tapainen rikollisen pitkä vonkaus; kuten esimerkiksi mystisen erinomainen, ihokarvat koilliseen nosta[tta]va Shadow of Love, jossa on mielestäni parhaiten tuotettu goottilainen kepeän surullinen, mutta tulevaisuuteen rullaava, miltei kappelimaisesti kaikuva soundi. Tunnelma lepattaa liekin kepeydellä, ja toisaalta käsistä irti päästetyn kivisen haudankannen raskaalla kumahduksella. Näillä kummallakin ääripäällä Damned tykkää "leikkiä" dualistisesti, kuten asiaan paneutumisen 100% vakavuudella ja silti, tai juuri siitä johtuen, mustalla huumorilla.

Samaa kastia edustaa Street of Dreams, jossa on myös kevyt ote yliluonnolliseen - myös musiikillisesti - flirttaillen mm flamencon kanssa. Se on hohkaavan valkoinen ja kylmän sinisen sävyinen.

Phantasmagoriassa soi sekä Oopperan suuren kummituksen urut että posetiivi. Tervetuloa siis tivoliin. Ukkonen jyrisee, sade valuu syntiseen maahan ja toivottomat sielut kirkuvat tuskaansa. Myös kassakone kilahtaa, ainakin bonusraidan Grimly Fiendish ( Bad Trip Mix) laulussa.

Goottilaisuutta ei ole pelkkä rekvisiitta, vaan se on lyriikan tärkein anti - esimerkiksi Is it a dream´ssa, jossa perigootilliseen ahdistavaan teemaan: ei tiedetä, onko tämä unta, ja ollaan hyvin epävarmoilla vesillä varpaisillaan. Biisin "minä" on yksin, ja hänen visionsa alkavat tulla selkeämmiksi, mutta uskoako niihin - koska kaikki mitä "minä" kokee on niin uutta. Grimly fiendish`n gotiikka on videolla silkkaa dickensläistä rähjäromantiikkaa ja kerjäläisoopperaa - sitä voi tiirata kokoelmalta Light in the end of Tunnel - eli tunnelin päässä valo kajastaa, älkää huoliko. Mukavaa on instrumenteilla leikkiminen - mm trumpetti ja saksofoni sopii tähän hyvin, eikä tiedä mihin suuntaan bändi laajentaa repertuaariansa - jatsiin vai goottirockiin - vai laajentaako lainkaan. Saksofoni ikään kuin viettelevänä, pornografisena instrumenttina, kutsuu levyn pariin. Ja aikalailla huumorintajua häätyy olla. Sekä tekijällä että vastaanottajalla. Kun samaan aikaa 80-luvun puolivälissä heavy oli niin uurteisotsaista, machoa, huvittavan vakavaa ja alkoi lisäksi kärsiä kammottavista tilulilu kitarasooloista jotka jatkuivat ja jatkuivat ja jatkuivat ikuisuuksia tuntuen kitaristin masturbaatiolta jossa hän [puuduttavasti] panee parastaan vähintäänkin 12-kielistä vehjettään näpräten.

Varsinkin kun musiikillisesti kepeästi ja ilmavan eloisasti tuotettu [ josta voisi miksata calypso- ja twist-mixaukset helposti ] The Eight Day kertoo maailmanlopusta, 8. päivästä; siinä dance macabren kuolleet koputtavat ovelle ja jatkavat vain tanssia kun taivaalta sataa happosateita, ja kodit tyhjenevät. Tätähän enteiltiin jo I Just Can't Be Happy Today älpyltä Machine Gun Etiquette (1979) joka oli samantyyppinen uuden aallon apokalyptinen ajankuva kuin Boomtown Ratsien I don´t like Mondays joka kertoo miksi oikeassa elämässä pikku tyttö ei vain tykännyt maanantaista ja otti aseensa käsiin ja ampui kaikki. Damnedin kappaleessa ei ole enää syytä hymyillä, kun oikeuden väri on punainen; hurjassa visiossa kirjat roihuavat ja koulut suljetaan, ja kirkot ovat raunioina - kuten kunnon gotiikkaan kuuluukin. Tällä en tarkoita että vainajien hautapaikkojen tuhoaminen olisi gotiikkaa - uskontoa vastaan ja uskontoa ilman voi olla monella muulla tavalla - siinä ei tarvitse hajottaa syyttömien viattomien hautakumpuja. Vaan biisissä puhutaan suuremmasta maailmalopusta - kun kaikki tyhjenee. Papit roikkuvat kiikussa, on laitonta tanssia, ja kiellettyä itkeä. Kun armeija käskee ja paholainen on vahvoilla. Tämä onkin herättänyt - ei nyt eduskuntakyselyjä vaan - taiteen tulkitsemista: onko tämä saatanallista? Onko kaupungilla teräksiset raajat kuten näin runollisesti lauletaan? Varsin kammottavalta tuntuu kuunnella kuinka kiehuva meri nielaisee maan - samalla kun tv ruutu näyttää milteipä reaaliaikaisia lohduttomia uutiskuvia aasialaisesta tsunamista joka vaati uhrikseen satojen tuhansien ihmisten hengen.

Levyt ovat kotoisin aikakaudelta jolloin Tschernobylissä räjähti, ja jolloin todella elimme "lopun alkuja", eikä mihinkään voinut luottaa.

Muillakin raidoilla "minä" kamppailee mielenterveytensä kanssa

[ rivillä

I think I'll go go go insane

yhdistetään menevä go -verbit, go go -tanssitytöt ja rallatellen oman itsensä luhistuminen ]

- se kuuluu kauhuromantiikan teemoihin, joissa päähenkilö on jonkin vieraan, synkän symbolisen kuilun partaalla, tai kenties tummaan peiliin katsoen, ja häntä hämmästyttää, kummastuttaa. Mutta hänen on pysyttävä kasassa. Yleensä emme saakaan mitään vastausta kuten goottilaisessa kirjallisuudessa, onko teoksen "pelottava yliluonnollisuus" sittenkin höttöä/manipuloimista/mielisairautta, vaan jäämme portin suuhun, josta voi jatkaa kumpaankin suuntaan.

"Minä" haikailee poelaisittain kadonneen/kuolleen/epäkuolleen rakkauden perään, kuten biisissä Sanctum Sanctorum joka alkaakin pelottavalla urkusoololla. Tuo pelottava, mutta kiinnostava nainen kummittelee muuallakin, koska tuon naisen [succubuksen? riivaajattaren? seireenin? vampyyrin? Lilithin? Lamian? Lena Olinin? ] tuoma yliluonnollinen intohimo on jotain sellaista jota ei ole kuuna valkean kokenut.

Ei ihme, että mies siinä sekoaa ja alkaa hapuilla kynsiä kuuta taivaalta ja verhoja seiniltä. Vertaa tunnelmaa Ei vain verestä antologian maukkaan goottilaiseen novelliin Hopeapanta. Naisen suudelma halvaannuttaa, mutta sitten varjot eivät enää lankeakaan eikä kävelyn ääni kuulu. Onko tuon naisen nousuveden tapainen rakkaus vain unta? Yhtä kaikki se syö miestä, "minää". "Minä" on riivattu.

Tämä traditionaalinen novelli Hopeapanta on rakennettu kuten Frankenstein: outo mies kertoo elämäntarinansa takkatulen loisteessa. Kaulapannasta, jossa yhdistyy pelot, painajaiset ja himot - miten suojautua rakastamaltaan vampyyrilta? Miten tällainen avoin suhde toimisi? Mikä laskettaisiin pettämiseksi?

Cd:llä on mukana jos hyvin sattuu bonusraitoina mm The Shadow of Love ( Ten Inches of Hell Mix) kun muistamme että kymmenen tuumaa on öbaut 24 senttiä.. tarkoitan nyt tietenkin lp-levyn halkaisijaa, mitäs muuta mittatikkua. Tähän on miksattu pätkä Ghostriders in the Sky -klassikkoa. Ja hirviö ulvoo suruunsa. Auu-uu.

Ja tämä Damnedin miksaus vanhan ajan goottilaisella vaikuttavilla ja teatraalisilla keikarin elkeillä yhteytettynä nykyajan todelliseen kauhuun - mm ydinsodan kynnyksellä keijaamiseen. Vaikka vallan kahvassa on monet äijät vaihtuneet sitten tämän levyn julkaisun valmiina painamaan nappia, ja itä-länsi -ottelu on laajennut selkeästi väärään uskontoon eli öljynhankkimiseen - niin Damned on ja pysyy ja paranoo. Jos olisin multimiljonääri, hei siis sinä miljonääri, tuota Damnedin seuraava levy, että he vihdoinkin saisivat uuden levysopimuksen! Minunhan kanssani he eivät uskalla tehdä sopimusta kun tietävät menettävänsä siinä sielunsa ja pöksynsä - uudelleen. Mutta vitsit vitsinä ja pylly pois parilalta.

Sen sijaan vuonna 1986 ilmestynyt albumi Anything on hyvinkin synkkä, ahdistunut ja klaustrofobinen, kun biisien nimetkin olivat: The Girl Goes Down, Tightrope Walk ja Psychomania. Lainaan saatu niin ikään nerokkaalta orkesterilta Love saatu on Alone Again Or saanut meksikolaiset trumpetit koristuksekseen, ja yllättävää kyllä, tai mikäs ettei, se sopii tähän kokonaisuuteen - onhan levyn nimi suomennettuna Mikä tahansa. Onko tällä levyllä kaikki mahdollista? Yhtä kaikki tällä levyllä ollaan levottomia, Restless.

Tuo vuosi 1986 oli monellakin tapaa rauhaton:

" Ukrainassa Kiovan pohjoispuolella sattui Tsernobylissä maailman toistaiseksi pahin ydinvoimalaonnettomuus. Neljännen reaktorin teho nousi äkillisesti, kun sitä oltiin sulkemassa huoltoa varten. Höyryvuodossa syntynyt vetykaasu räjähti, jolloin reaktorin suojarakennus tuhoutui osittain ja ympäristöön sinkoutui reaktorin ydinpolttoainetta. Räjähdystä seurannut kymmenen päivää riehunut tulipalo nosti ilmakehään suuria määriä radioaktiivisia hiukkasia. Ne levisivät tuulen mukana Puolaan, Skandinaviaan ja Keski-Eurooppaan.

" Radioaktiiviset pilvet kuormittivat ympäristöä ja vaaransivat ihmisten terveyden monissa maissa. Onnettomuus antoi ydinvoimasta käydylle mielipiteenvaihdolle uuden, järkyttävän konkreettisen ulottuvuuden. Myös geenitekniikan edistyminen synnytti vakavaa keskustelua." CD-Fakta, 2002 WSOY

Niin ikään hullun lehmän tauti tunnistettiin vuonna 1986, ja Halleyn komeetta " kävi Auringon läheisyydessä viimeksi 1985–86. Tuolloin sitä tutki viisi luotainta. Komeetalla todettiin olevan hyvin tumma, »mustaksi maapähkinäksi» luonnehdittu ydin, jonka koko on n. 14 ´ 8 ´ 8 km. " CD-Fakta, 2002 WSOY

Puhumme suurista ajoista.

Levy purkitettiin tietystikin Tanskan maalla joka on kuulu siitä, että sieltä kuuluu kummia... Tai tummia säveliä - ideanahan oli goottilaisissa Hamletin jalanjäljissä kulkeminen.

"Niinpä tässä kuljeskellaan kohti kuolemaa"

nälänhätä, kurjuus, puhtaan veden puute, luonnonkatastrofit, ja metsäkadot raatelivat rakasta maapalloamme 1980-luvulla - ja rikas valkoinen mies teki kaikkensa, ettei koulutuksesta sekä tasa- ja ihmis-arvosta tulisi kaikkien oikeus; Orwelliä plagieeraten: ihmisistä toinen on toista tasa-arvoisempi. Maapallo alkoi olla jo hornankattila joka kiehui yli, ja herkkävaistoisille taiteilijoille se oli oiva maailmanlopun metafora. Sielun Veljet jopa lauloivat niinpä tässä kuljeskellaan kohti kuolemaa.. Ökyrikkaat tyhjäpäiset jupit jättivät meille perinnöksi julmetut velat ja 1990-luvun laman, joka oli oikein kriittinen gotiikkaa aka meikkipellejä kohtaan, kun olisi pitänyt kulkea vain tukka rasvaisena ristiruuturaita-flanellipaidassa tai papparaisen villatakissa, kuten grunge-musiikkigenren ja ideologian selkein nero Kurt Cobain, Nirvana-orkesterin sjyngaaja teki, mutta tyylillä.

1970-luvun loppu oli punkin aikaa; olimme juuri päässeet irti Vietnamin sodan syyllisyydestä, emmekä tienneet mihin kuulua, tai kumartaa / pyllistää, itäänkö vai länteen; tai osa tiesi huutaa, ettei jumaloi Amerikkaa. Se oli räjähdysherkkää kautta, ja muuallakin taiteessa esim. elokuvat ja tv-sarjat olivat kaikuluotauksia pimeään, pelottavaan ja tuntemattomaan menneeseen: Juuret, Ilmestyskirja. Nyt., ja tulevaan: Alien - kahdeksas matkustaja, Tähtien sota, Kolmannen asteen yhteys - perustuen tietenkin kirjojen klaustrofobiaan ja angstiin, vaikka paskan, pinnan ja puutaheinän kausi siis 1980-luku ei edes kolkuttanut ovelle vaan tuli sisään kutsumatta ja söi pöydästä valvomatta.

Ihminen alkoi kuljettaa mukanaan vyöstereoita, kuunnella omaa musiikkiaan silloin kun halusi, siellä kun halusi, olla yksilö, minä, tärkeä.

1080- eikun anteeksi 1980-luvulla Damnedin maukkaita uunituoreita maxisinglejä myytiin aina niin uskollisella tukholmalaisella ostoshelvetillä Åhlensilla viidellä kruunulla - nykyrahassa noin 60 senttiä. Nykyään keskustan divareissa kolhiintuneen, siis käytetyn, Damnedin maxisinglen saa 50 kruunulla siis 6 eurolla. Vinyylin väri voi olla sähkönsininen.

Damned ei ollut niin vakavan nihilististä avantgardekidutusta kuten öbaut 10 vuotta aikaisemmin Velvet Underground parhaimpina hetkinään vaan letkeämpää, rennompaa, irrottelevampaa kaaosta - kuten punkin ja uuden aallon virtausten pitääkin. Koska Velvet Undergroundiin kuului selkeä poseeraus = aito oleminen jota warholismi voi tallentaa taiteeksi ja dokumentiksi, he olivat coolia puujumalia ja heitä jumaloitiin siksi, kun taas Iggy Pop ja hänen henkiset hengenheimolaiset henkisesti järkähtyneet jälkeläisensä riehuivat kuin päätä vailla, viiltelivät ihonsa verille lasin sirpaleilla, kuin kutsuen epäpyhään ehtoolliseen, kas tässä on minun vertani; he olivat täysin arvaamattomia ja siksi niin kiinnostavia, ollen aina jonkun putouksen, pudotuksen äärimmäisyyden äärellä, keikkuen, polvet verillään antaen jakaen hurmionsa ja hirviönsä, demoninsa ja sydämensä. Ja yleisö sysää - tahtoen tai tahtomattaan - yhä vain korkeammalle, vaarallisemmin.. Yleisö - on aikalailla psyykkinen, vaativa, loppujen lopuksi byrokraattisen armoton vampyyri.

Damnedin showt olivat sopivaa - yhtä aikaa kinkyä ja parodista määrittelemätöntä - vaudevilleä jossa soittaja ei - onneksi - seisonut zombiena farkuissa veneentappi suussa tai jossain muualla, vaan antoi, saatana, kaikkensa, ja joskus jopa liikaakin. Toisaalta viime Damnedin keikalla herra Sensible antoi ymmärtää että hän pyyhkii perseensä ihailijoidensa antamilla lahjoilla, minkä hän kirjaimellisesti tekikin eräälle fänin antamalle valkoiselle [tai ainakin alkuperältään valkoiselle] t-paidalle - esiintyessään blondissa lyhyessä polkkatukka-peruukissa ja katolisen koulutytön reidet paljastavassa koltussa. Toisaalta kun jumala Vanian astui lavalle tuolla keikalla ensimmäisen kerran hän sai päähänsä tuopista. Tosin kaikkien yleisössä herkeämättä odottavien vampyyrimaisten/vampyyrinaisten kuolaajien katseet eivät yltäneet Daven kasvojen tasolle, vaan tuonne vyötärön seudulle ja itse asiassa vasempaan lahkeeseen.. Tämä tapahtui legendaarisessa keikkapaikassa, nimittäin täysin mustaksi maalatussa Astoriassa joka on - aiheeseen sopien - ollut ennen muinoin herkkukurkkutehdas! Aivan. Vai oliko se sittenkin pikkelssi??

En saa nyt mielleyhtymää

kurkku - Vanian

pois mielestäni.

Toisaalta - miksi pitäisikään?

Mutta Astorian pikkelssitehdasta seurannut kiinnostavampi vaihe nimittäin kuin tuo goottilainen rakennus muuttui Music Hall -teatteriksi - nämä lisävärinät sopivat Damnedin vaudevilleen.

Pekka Jalkanen - Vesa Kurkela: Populaarmusiikki - Suomen musiikin historia, (WSOY 2003) nimisessä maistuvassa kirjassa kerrotaan mm lontoolaisesta Music Hall -perinteestä 1850-luvulta lähtien:

esityksissä " silkkipyttyinen ja smokkiasuinen jaaritteleva viiksiniekka "

esitteli "ensin taiteilijat, jotka lauloivat ja tanssivat yhtyeen säestyksessä, temppuilivat ja naurattivat kuulijoitaan. Keski- ja työväenluokkainen yleisö huuteli spontaanisti, lauloi mukana, joi ja tupakoi. "

Jonka perinne jatkui hauskalla tavalla myös viikko sitten näkemälläni keikalla:

seremoniamestarina lavalla huseeramassa toimi Edpole tuo Tenpole Tudorin vokalisti joka tulkkasi ja mulkkasi yleisölle eri punk-bändien välillä. Vanhan punkkarin riemulla ja itseironialla. Tuntui varsin hyvältä huomata kuinka aika ei ole paljoa muuttunut 150 vuodessa - yhä me tarvitsemme tätä populääriä ja undergroundia, kulttuuria sinänsä. Vaikka hepun silmäpusseja olisi voinut käyttää pelastusveneinä niin kyllä tässä itsekin on rekeä kääntänyt 25 vuoden saatossa.

Koska mukana oli ne ainoat oikeat punk-bändit jotka vielä ovat hengissä ja käyvät keikoilla - oli keikan jouhevasti jatkuttava kellon ympäri - siis kirjaimellisesti rock around the clock ei kenelläkään ollut mahdollisuutta diivailla eli myöhästyä tai muuten vain nyrpistää nenäänsä ja heittää pitsihansikkaat naulaan ja alkaa narista tapettien vaihtamisesta kuten dandyt Oscar Wilde ja Madonna. Tapahtuman nimi oli Wasted X-mas eli suurin piirtein Joulu kännäten.

Minähän en dokata voinut kun kannoin mahassani tätä rakennemuutosta. Varoin vain massiivisempien punk-mänssäreitten pogoilua U. K. Subsien vähintäänkin täysin kaoottisen keikan aikana jolloin valtaisa musta lattia hytkyi ja meno oli kuin kohta uppoavassa laivassa jossa kaikilla matkustajilla on vihreä irokeesi jonka lakatut piikit sohivat silmät auki ja niitit rei´ittivät vaaleanpunaista hyvin voivaa ihoa kuin raastinrauta - korvatulpat korvista lentäessä mutta yhtä kaikki omenalla maustettuja sipsejä ja myslipatukkaa napostellen ja välillä porkkanamehua juoden.

Vaikka niin moni ennen nihilistinä huusi, ettei tulevaisuutta ole hakaneula poskessa, niin niin moni heistä kokikin päin vastoin oikein messevän tulevaisuuden - vaikka tukka lähti eikä sitä saanut enää vihreäksi värjätä ja piti opetella ja nöyrtyä asiakaspalvelun ja puhelinmyynnin edessä, ja kiloja tuli vyötärölle ja vallattu talo muuttui asp -lainaiseksi perheasunnoksi jonka eteen sopi kurvata perheautolla josta traijata perhemuovikasseilla perheruokatarvikkeita, kultaisia noutajia, ja jukkapalmuja, seinälle ripustettavia isoja flamingon pinkkejä viuhkoja kromisten baarituolien ja mustan keinonahkakaluston ylle, ja oli tehtävä veroilmoitus ja muuttoilmoitus ja salmonellatestit ja jäykkäkouristusrokotukset [ ha haa, Rat Scabies, olen turvassa! ] ja maksaa koiraverot vaikka ennen koirien kaulapannat pantiin omiin kauloihin ja potkittiin autoja ja ja - niin silti tämä musiikki PUNK on säilynyt, se on yhtä vihaista ja tuoretta ja aitoa ja hauskaa ja antavaa.

Jumalainen Dave Vanian

lanseerasi liian kauniin vakavan pojan Dorian Grayn -syndroomaa kiinnostavaksi, ristiriitaiseksi, ambivalentiksi hahmoksi, moderniksi kalman kalpeaksi Rudolf Valentinoksi,

joka luurangonlaihana ja posliinisen sileänä, juuri miltei koskaan hikoilematta, sileiden, taaksepäin kammattujen aina yliluonnollisen puhtailta näyttävien hiustensa, ja silti tai juuri siitä johtuen ikiaikaisen eroottisena vanhan ajan herrasmies- tai hirviövampyyri-variaation, selkeän Bela Lugosin meikin ja hiusten jotka on juuri oikealla tavalla kammattu ja öljytty taakse -

mutta mitä tapahtuu vuosien saatossa sieville pojille?

What ever happened to baby Dave?

Osiltaan hyvin ahdistuneesti liikkuva Vanian esiintyi kuin tyrmään teljetty - eh - vampyyrikreivi tai sirkuksessa toljotetteva villi eläin liian pienessä häkissä - tuo liikehdintä ja alta kulmien katselu yhdistettynä osien keikkojen jälkeisiin [tämä on täysin oma huomioni] vetäytymisiin ja yksinäisyyteen. Your pretty face is goin´ to hell? Kuten Iggy kysyi aikoinaan. No tämä Dave-poika ainakin siirtyi yhtä edwardin aikaisessa tai pitäisikö hirtehisesti huonolla vitsillä maustettuna sanoa hyden aikaiseen herrasmiehen takkiin pystykauluksineen ja mahtipontisine pulisonkeineen [täysin joviaalia triviaa utan pur-suit: taisi olla Pohjolan Sanomien viikkoliite nimitti englantilaista Merilinjalla sarjaa hersyvän osuvasti pulisonki-draamaksi, ja olikin oikeassa nimittelyssä: sarjan heppujen pulisongit alkoivat muistuttaa kohtalaisen hyvinvoivien oravien tuuheita häntiä ] jotka alkoivat muistuttaa ei enää niinkään viktoriaanista miestä vaan 50-lukua, samoin hiukset lyhenivät ja aurinkolasit alkoivat muistuttaa 50-luvun virtaviivaisia prillejä. Tämä entinen henkisesti ja kirjaimellisestikin ammatiltaan haudankaivajaksi tituleerattu miekkonen on liihottanut lavalta, suttuisista flaijereista ja maxisinglejen kansista suoraan märkiin uniin - enemmän tai vähemmän - itseironinen hymy aistillisilla, hyvin muodostuneilla huulillaan.

[ Vanian on kuten lintukotomme pitkän linjan punk-muusikko Ari Taskinen huomannut miltä saralta ei työt eikä rahat lopu - Taskinen toimi puolestaan välillä ruumisarkkuverstaassa, kuten erinomaisessa tosin gotiikkaa väheksyvässä Jee jee jee - suomalaisen rockin historia (WSOY 2002 ) kirjassa kerrotaan. ]

Ja siitähän me nautimme. Ja maksamme. Mielellämme. With pleasure.

Eri keikoilla myös Vanianin garderoobi on uudistunut: hän saattaa soittaa valkoisessa komeasti leikatussa teurastajan takissa ja 40-luvun moottoripyöräilijän varsin kookkaissa hansikkaissa, jotka suojaavat käsiä suuremmiltakin roiskeilta. Aika paljon hän käyttää mustia vanhan ajan smokin tai frakin housuja, joissa on komea satiininen vyönauha. Härrasmies kun on.

Damned ammentaa antinsa makaaberista, undergroundista ja populääristä kauhusta ja sarjakuvista, onpahan heidän tuorein levynsäkin nimeltään Grave Disorder, 2001 jonka kansikin on silkkaa kieli poskessa -nekrofiliaa [ siis katsojalle ja kauhu-kuluttajalle jonka mind ei ole niin kovin beautiful ]. Ja nimensäkin suoraan kaapattu Hammer filmin elokuvasta The Damned - kirotut, tuomitut.

Myös orkan taiteilijanimet olivat vailla verta[a]: rummunpäristelijä Rat Scabies - tämä uskomaton sekopää - niin ikään Whon rumpalin Keith Moonin palsanperijä - loisti maanisuudellaan myös rumpalina. Damnedin erinomaiset punk-levyt ja aito lavashöy vaikuttivat osiltaan Hanoi Rocksin syntyyn, ja mitä luultavimmin jotta Hanoin kitaristi Jan Stenfors muutti nimensä Nasty Suicideksi, siis ilkeäksi itsemurhaksi, ja basisti Sami Takamäki aluksi Sam Sodomyksi, sitten Sam Yaffaksi.

Olen aina huomannut että vuosien saatossa pariin kymmeneen vuoteen gotiikka on ainoa musiikin laji, filosofia, aatesuuntaus, viesti, ideologia, imago, estetiikka, elämäntapa jne. ja pukeutumisen laji joka ei näytä naurettavalta t vanhanaikaiselta. Vertaa vaikka takatukkaan, lumipesufarkkuihin, keinonahkasolmioihin, olkatoppauksiin, tiputanssiin, kokopääpermanenttiin.. Koska gotiikalla ei ole koskaan ollut tekemistä muodin kanssa, vaan se on jotain suurempaa ja syvempää.

Kuitenkin nykyään goottilainen pukeutuminen on laajentunut multipohjakenkiin á la Marilyn Manson [ umpiturhan tieron karsina: kyseinen herra voi käydä Lontoossa goottikenkäostoksilla ja kuluttaa rahaa tasan 666 puntaa - tuo onnekas androgyyni!!] sekä tatuointeihin ja lävistyksiin, rastoihin ja hiusten pidennyksiin, ja neonväreihin. On siis kyse jonkin sortin kybergooteista. Jos alun perin gootit olivat joko/tai keinonahka, pvc, kumi sekä pitsi, satiini ja sametti-ihmisiä, niin en näe mitään eroa.

Mitähän seuraavaksi? En ala nyt aprikoimaan tulevaa, sillä edwoodismia plagioiden: me vietämme tulevaisuudessa ko aikamme vai miten se menikään?

Hassu kyllä - katsoessa näitä gootti- yms. punkvideoita 20 vuoden takaa bändi ei näytä naurettavalta milloinkaan - sen sijaan juontajat ja yleisö sekä näyttävät että kuulostavat urpoilta. ............säilöö formaldehyytävään..............

Kokonaan valkoisiin pukeutuneet dandyt, heliotoopit tuoksivina napinlävissään

Hannu Salmi: Vuosisadan lapset - 1800-luvun kulttuurihistoria, Turun yliopisto 2002 -kirjassa paneudutaan aiheeseen = > ja muistutetaan dandyt sekä tietysti Ranskan flanöörit, joita esittelee myös

Ritva Hapuli ja Johanna Matero (toim.) : Murha pukee naista - naisdekkareita ja dekkarinaisia, KSL kirjat 1997.

Varsinkin määrittelemättömät gootit olivat ja ovat yhä niitä kiinnostavampia keikareita:

Dave Vanian, Marc Almond, Marlene Dietrich, Madonna ja jopa P. J. Harvey on joillakin videoillaan pukeutunut dandyksi, siis itsevarmaan hohtavaan valkoiseen pukuun ja esiintyy, ei butchisti vaan dandyn tavoin.

Elokuvassa Velvet Goldmine perehdytään perin juurin dandyismiin, eritoten sen homoerotiikkaan, siis kuinka se poiki Oscar Wildestä 1970-luvun glamrockareihin Bowieen ja Iggyyn.

Gotiikasta on niin helppo tehdä parodiaa - onhan se mahtipontinen ja teatraalinen ja sielunsa antava taiteen ja elämisen laji....

Mutta eihän goottilaiset modernit dandyt olleet pelkästään gay-piirin helmiä tyyliin piiri pieni pyörii ja vain pojat siinä hyörii? Ei. Koska he soittivat upeiden naisten kanssa eivätkä tehneet eroa tai halveeranneet toista sukupuolta: Poison Ivy [Cramps], Patricia Morrison, [ tuttu uraauurtavista orkesterista mm Gun Club ja Sisters of Mercy], joka harmi kyllä ei soittanut tuolla Damnedin keikalla bassoa koska oli äitiyslomalla - suotakoon se hetki hälle. Täytyyhän naiselle silinteriä nostaa - kävelyttihän hän alttarille Daven. Täytyy kuitenkin rehellisenä myöntää että tuona vuonna olivat pihlajamarjat erityisen happamia.. Pthyi.

Vampira

Haikea biisi Plan 9, Channel 7 [liiankin erinomaiselta albumilta Machine Gun Etiquette, 1979] on tietystikin jo videonsakin puolesta kunnianosoitus lintukotomme hehkeimmälle tahi kolkoimmalle annille Maila Nurmelle aka Vampiralle joka näytteli repliikittä miltei sarjakuvamaisen luonnottoman kurvikasta tiimalasivyötäröistä femme fatale vampyyriä Ed Woodin maailman huonoimmaksi elokuvaksi tituleeratussa Plan 9 from Outer space [ turhan tiedon karsina: onneksi raina sai suomennetun nimen Haudanryöstäjät ulkoavaruudesta, joka se olisi alun perin pitänyt olla englanniksikin mutta sponssaajat [=kirkko] pani hanttiin pitäen nimeä liian saatanallisena tai rienaavana. ] Muistaakseni biisi valottaa vampiran ja James Deanin suhdetta.

Niin ikään pitelemättömän arvaamaton kitaristi Captain Sensible on lavalla sensaatio - hänelle ei jää jauhot suuhun koskaan, eikä ilmeisesti nokkaankaan ;) ja hänellä on edwood-mainen fiksaatio jos ei angoraan kuten Woodilla itsellään, niin ainakin hirmu pörröisiin 70-luvun niihin ihaniin villapaitoihin joissa oli neonpinkit ja mustat raidat. Hänen sarjakuvamainen nimi tarkoittaa Kapteeni Järkevää joka on mitä ilmeisemmin parodiaa nykyisin aika campiltä näyttäviltä ja kuulostavilta skifin supersankareilta mm Flash Gordon, Captain Kirk Star Trek [= nykyisin camp jo sinänsä William Shatner joka itseironisesti repii irti tästä imagostaan kaikkensa mm vieraillessaan Conan O`Brienin puheohjelmassa ja osiossa jossa arvuutellaan tulevaisuutta mitä tulevaisuudessa in the year 2000 tapahtuu, ja ohjelma on voitu tehdä vaikkapa vuonna 2003]. Sensible viihtyy lavalla usein pinkissä peruukissa, tytyy-balettihamosessa tai ilman muita vaatteita kuin kaulapanta, kitara ja tennistossut, ja tietysti vakiokaluste: punainen baskeri.

Se voi olla banaali rakkaustarina, kuten Phantom of the Opera musikaalina, josta vihdoin tehdään elokuva.

Myös biisi Wait For The Blackout varsin mustakantiselta albumilta The Black Album, 1980 flirttailee odottavalla kauhulla. Lyriikan mukaan Vanian laulajan ominaisuudessa viettelee kuuntelijan jäämään kanssaan tänne sisälle, verhojen taakse, odottamaan pimeää. Vanianin huone tai paremminkin kammio sijaitsee kellarista, siellä ei ole ikkunoita, koska pimeydessä mikään ei ole syntiä. Ensialkuun "uhri" voi pitää tilannetta sangen outona. Pelottavia sanoja ladellaan - miksi uhria houkutellaan tuonne tyrmään? Odottaako masokistinen, suostuvainen "uhri" sen olevan dungeon, jossa masterina, herrana ja valtiaana, häärää ja määrää Vanian? Koska loppujen lopuksi sadomasokismissa se sub eli masokisti määrää kuinka pitkälle mennään, ja hän itse fantasioi ja tilaa masterilta nautintonsa, siis kivun ja nöyryytyksen. Mutta mitä tarkoittaa sanonta jonka mukaan kukaan ei sieltä selviä hengissä? Kuuntelija ajattelee siis Vanianin vampyyriksi joka iskee hampaansa kuuntelijan halukkaaseen ja miltei kipeää tekevän odottavaan kurkkuun, ja tekee kaltaisekseen, kuolemattomaksi, eläväksi kuolleeksi, vampyyriksi, yön lapseksi. Bram Stoker ennakoi Damnedia kirjoittaessaan susien olevan yön lapsia - ja millaista musiikkia he tekevät..

Damnediltä löytyisi ja löytyykin vaikka mitä aarrekirstuittain ja usean sarkofagin verran mielettömän kiinnostavaa ja eksaktisti juuri tähän aiheeseeni liittyvää tuikitärkeätä matskua, muta määrärahojen puuttuessa, kustantajan hengittäessäni vampyyrin lailla niskaani, ja ajan käydessä vähiin - aivan kuten kiirehtiessä arkkuun ennen aamunkoittoa - käyn vain nämä summittaiset epäpyhät klassikot.

Gootin muovintuoksuinen pinta on silkkaa vaniljaa ja lakritsaa

Mutta onko gotiikka pinnalista pukeutumista lopultakin samaan mustaan muottiin? Ei. Ei tarvitse olla jumalainen Andrew Eldridge Sister of Mercystä sanoakseen tämän.

" Minulta vei 30 vuotta ymmärtääkseni että kaikkien värien kuningatar on musta "

- näin sanoi suomennokseni mukaan kohtalaisen pätevä taidemaalari Renoir.

Kun katson museossa tuota neroleimausta. Kuningatar... Musta...

Kuljen gallerian läpi - kuinka.... kaunista rappio onkaan...

Musta. Musta väri. Maistelen sitä huulillani. Lakritsi. Salmiakki. Toffee. Marjat. Mehu. Kahvi.

Peter Greenaway muistutti meitä elokuvassaan Kokki, varas, vaimo ja rakastaja kuinka kallis musta väri on lautasellamme gourmet-ravintolassa: mustaherukat, oliivit, kaviaari. Erinomainen kokki kertoo syyn: "Ihmiset haluavat, että heitä muistutetaan kuolemasta - mustan ruuan syöminen on kuin itse kuoleman tuhoamista - kuin voisi sanoa - hah hah, Kuolema! - minä syön sinua... "

Peter Greenaway: Kokki, varas, vaimo ja rakastaja, Like 1990 elokuvan käsikirjoitus, suom. Arvi Tamminen.

Minä painoin PAUSEa. Mullan alla sarjassa vieraili Dennis Christopher - tuo tuttu piinattu poika Kun valot sammuvat elokuvasta ja piinaaja mies sarjasta Pimeyden ytimessä. Mullan alla jaksossa oli Dennisin näyttelemän miehen puolison hautajaiset, joissa oli ikimuistettava valosuunnittelu. Hetero-katsojakin luuli, että hautajaisista tullee camp, mutta ne olivat harvinaisen aistilliset, ja varsinkin kun

Giacomo Puccinin Nessun Dorma ( Turandot´sta ) laulettiin sydäntä riipaisevasti.

Löytämiäni loitsun pätkiä en koskaan lukenut edes mielessäni samassa pötkössä, vaan hypin sinne tänne, ja lopulta revin lappuset palasiksi, niihin katsomatta ja poltin pikkuruisen silpun kolmessa eri tulipesässä: takassa, kaminassa ja keittiön ikuisessa tulessa.

Ei se, että satanismiin minä uskoisin, sehän on vain kristinuskon salattu osa, ja siis humpuukia, mutta sillä leikkiminen saa ihminen tyhjän ja nöyrän, helposti taipuvan mielen helposti sekaisin. Niin, ettei kukaan niitä enää löytäisi.

Minua kammotti Lovecraftin alkuun lainaama Borelluksen lause, jonka voi ymmärtää tarkoittavan sekä kloonausta että kuolleista herättämistä. Puistatus kävi ruumiissani salakavalasti, ja puin lisää villasukkia ylleni. Suuren takkini riippuvissa taskuissa oli aina kyniä, kynttilänpätkä, nenäliinatollo, malvan väristä jälkeä tuottava yliviivaustussi ja tulitikut, ettei mikään yllättäisi. Tarkoittiko Borellus "Ihmistomun Perussuolat" solua???

Puistin päätäni - pitää varoa sitä mitä tietokoneen muistin edessä manaa.

Tässä ei kävellä kuin ruotsalaiset...

" Ruumiini on ikuinen, se ei katoa eikä tuhoudu tässä maassa koskaan "

egyptiläisen Kuolleiden kirjan 154. loitsu, kuten Muumiot -teoksessa kerrotaan.

Kirjassa nimeltä MUUMIOT ( Helsinki Media 1999, teksti: James Putnam ) kerrotaan, kuinka egyptiläiset uskoivat, että äly sijaitsee sydämessä, ei aivoissa. Se kertoo Tutankhamonin olevan "ainoa farao, joka lepää yhä haudassaan."

Minä itse käytän alkuperäistä sanaa faarao - tarpeeksi monella a-kirjaimella. Vaikka kirja on tarkoitettu hyvin nuorelle lukijalle ja esimerkiksi Bes jumala on näytetty vain kasvoista käsin eikä hänen suurta seisovaa fallostaan tietenkään lapsille tarkoitetussa oppikirjassa näytetä vaan sanotaan Basin olevan "röyhkeännäköinen" - antaa se kuitenkin hyvät pohjat ja muistinvirkistämisen. Tämän demenziani vuoksi olen usein joutunut aloittamaan alusta, lukemaan ihan alkeista kun muistini on valkoinen arkki humisevassa tuulessa - näin ollen aikuisten poliittisesti korrektit näkökulmattomat näkökulmat puuttuvat. Mutta hetkinen - nyt minä muistin Besin alkuperän, siis muistin!!

Otin käsiini Lesley & Roy Adkins: Hieroglyfikirja ( Atena Kustannus Oy, 2003 suomen. Jaana Toivari-Viitala ). Heidän kirjassaan Bes oli piirrettynä kokovartalokuvaan - ei sensuroituna. Vaikka Bes "kuvattiin irvokkaana epämuodostuneena kääpiönä, se oli hyväntahtoinen jumala, joka tarjosi suojelusta kaikissa tilanteissa, erityisesti synnyttäville naisille ja perheille."

Muistin, kun ostin egyptiläisiä koruja ja näytin niistä erästä ja lausuin korun nimen uadjet, niin "egyptiläinen" myyjä vastasi "egyptiläinen". Niin, tiedä sen, tietenkin, enhän takia tänne tuli, egyptiläisiä koruja ostamaan ja juuri tuota silmää kuvaavaa amulettia jonka nimi on wadjet, horuksen silmä. Ei, ei, koru on plaa plaa, tuon asiaan perehtymätön asiantuntija sanoi.

Miksi preparoidut siis täytetyt eläimet ikään kuin kuuluvat vanhan kansakoulun hyllyille pölyä keräämään ja Psykoon, mutta muumioidut ihmiset puistattavat? Toisaalta länsimaalainen pitää omaa sukunsa ja läheistensä hautojen häpäisyä häpäisynä, mutta itse innokkaansa kävelee firenzeläisessä basilikassa hautojen päältä, pariisilaisella hautausmaalla ja krematoriossa valokuvaa hautoja ja muistolaattoja, ja tiirailee läheltä sekä Tukholmassa että Pietarissa egyptiläisiä muumioita. Koska ne eivät enää kosketa, ja ovat muuttuneet historiaksi t jännittäväksi. Muumio - ihmisen säilynyt ruumis - on muuttunut taideteokseksi. Muistan itsekin kyykkineeni katsoessani uloimman arkun kannen sisäpuolen kirjoilua, juuri niitä hieroglyfejä jotka itse muumio näkee. Kun Taivaanjumalatar Nut levittää suojelevat siipensä, [samanlaista puolittain polvistunutta, puolittain lootus-asennossa istuvaa naisfiguuria myydään myös mustina Isis-patsaina] Horuksen symbolit haukat, Anubis, aurinko, ankh ikuisen elämän symboli.

Kun Tutankhamonin iskemätön hauta "löytyi" arkeologien turmeltavaksi vuonna 1922 se sai aikaan upean muumio-buumin. Mikä aarrekammio! Juuri samaan aikaan kun tätä tekstaan niin televisiossa laitetaan Nefertiten päästä tehty upea veistos, löydetyn uuden muumion pään viereen. Mätchaavat. Mutta muumio onkin miespuolinen. Onko hän faarao? Ramses ties kuinka mones? Kymmenen vuoden kuluttua löydöstä valmistui legendaarinen Muumio, pääosassa Imhotep -nimisen papin muumiona oli itse oikeutetusti Boris Karloff, suosittelen kyseisen DVD:n ekstrojenkin katsomista;

naispääosan esittäjä Zita Johann oli eksoottisen tumman ulkonäkönsä lisäksi temperamenttinen ja teeskentelemätön näyttelijä joka puhui suoraan mm Hollywoodista, että kuinka hän kunnioittaa 42. Streetin huoriakin enemmän kuin Hollywoodia. Zita oli perehtynyt okkultismiin ja hän oli kokenut mm ruumiista irtautumisen. Katsokaa lisää. Mutta oli mukava saada tietoa muustakin kuin Karloffista joka kyllä jumalana on tutkittu puolin ja toisin. Harva mies muuten näyttää yhtä komealta kuin meikkaamaton silti mystinen Karloff eräässä kuvaustauon kuvassaan jossa hän karismaattisesti katsoo kameran ohi. En nyt yhtään muista missä tuo kuva on, mutta siitä jäämä muistijälki aivoihini näkyy kirkkaana kuin pläkki.

Itse asiassa matkustin laivalla jonka pianisti oli täysin Boris Karloff..

Ei tämä ihmisen kiinnostus makaaberiuteen ole mikään eilisen juttu; Muumiot kirjassa kerrotaan kuinka

"1800-luvulla keräiltiin muumioiden päitä ja eurooppalaiset pitivät niitä erikoisina koriste-esineinä kodeissaan." (!)

Ja mitä kiinnostavinta - perehdytään myös muumion kiroukseen. Sehän kuuluu olennaisena osana goottilaiseen kronikkaan. Mutta siitä hypetyksestä otettiin kaikki irti, se oli totta, koska miksipä muuten ensimmäisinä hautaan astuneiden joukossa ollut rahoittaja lordi Carnavon "kuoli äkillisesti". Toisessa tarinassa "kobra nielaisi Carterin kanarialinnun". Haudanlöytäjä Carter itse ei saanut kirousta ylleen.

Vuonna 1959 valmistunut Hammer yhtiön Muumion kosto kertoi kuinka brittiläiselle pikkukylälle muuttaa kartanoon egyptiläinen erakko, jolla kuljetaan suurta laatikkoa jossa on "pyhäinjäännöksiä". Valtavaa arkkua kuljettavat kaksi miekkosta istuu pubissa ja jatkaa sitten matkaa pimeässä illassa kohti kartanoa. Mutta läheiseltä hullujen huoneelta kuuluu huutoa - itse asiassa huutaja on hermoheikko arkeologi joka löysi muumion ja meni sekaisin loitsun luettuaan kun sen johdosta muumio heräsi henkiin, ja tämän huomattuaan arkeologi sekoaaaaa - huutoa, ja humalaiset miehet säikähtävät ja hevonenkin säikkyy, ja hyppelehtii niin, että kuormassa ollut iso arkku tipahtaa suoraan suohon ja uppoaa... Mehän tiedämme, ettei siinä mitään "pelkkiä reliikkejä" ollut, vaan muumio..

Tämä tuli hauskalla tavalla mieleen kun jännitimme joulun aikaan Ruotsissa, miten käy, kun Marilyn Mansonin soittovehkeitä kuljettanut rekka kaatui ja upposi norjalaiseen suohon. Tuleeko konserttia? Mutta se saatiin hinattua ylös - siis kulkuväline ja kuljettamansa sisältö, ei Marilyn Manson joka ei siis ollut muumiona vaan lensi varmaankin lentokoneella itse. Ja konsertti pidettiin. Minulle siitä kuitenkin tuli tuollainen.... mystinen kokemus... että mitä sieltä suosta nousee...

Mutta palatakseni Poe -miekkoseen ja kuolleisiin jumalaisiin naisiin, kuinka usein käytetty teema tämä kuolleen naisen jumalointi on: kuten The House of Usher, jossa yhdistetään kaksi Poen tarinaa, niminovelli Usherin talon häviö sekä Soikea muotokuva.

Otan esille kauhuelokuvien kotimaisen ensyklopedian Musta peili [ Antti ja Asko Alanen, 1985 ], jonka soisi joka kodista löytyvän, joka näyttää edellisen väitteen - pyhä kuollut nainen - irvokkaana, päinvastaisena kidutuksena, jossa naisesta tehdään kuollut t kuolleen kaltainen:

vahva mies [ Conrad Veidt ] tekee tytöstä "tahdottoman käskyläisensä" 20-luvun The Last Performance, The Mad Genius / Ihminen vai paholainen, sekä samaa teemaa toistetaan 20-luvulla mies tekee tytöstä näpsäkän tuotteen: Svengali, josta tehdään useita versioita kuten Trilby, My Fair lady. Kaikkihan nämä kyllä perustuvat Pygmalion -myyttiin.

50-luvun kauhu oli modernia avaruuden pirujen pelkoa, joissa humanoidi muutti naisen jättiläiskokoiseksi Attack of the 50 Foot Woman [josta tehty elokuvajuliste on suosittu sisustuselementti mm Mad about you / Hulluna sinuun sarjassa] ja vanhempaa, goottilaista kauhua: Vahamuseo / The House of Wax elokuvassa pääpahis jota näyttelee Vincent Price kyllä jumaloi Jean D´Arcia, mutta haluaa elävän naisen ikuistaa hänen täydellisen luustruktuurin päälle

Orleansin neitsyen muotoiseksi vahafiguuriksi.

60-luvulla naisen ei kannattanut sekstata iltapäivällä, varastaa pomoltaan rahaa, lähteä matkan päälle motelliin eikä varsinkaan mennä siellä suihkuun kuten Psyko opetti. Nainen saattoi muuttua sssssiis pahakssssssi matelijakssssssi Käärmenainen / Reptile, käärmehiuksiseksi hirviöksi Megairaksi joka oli yksi antiikin gorgoneja / The Gorgon.

[ lainaukset sitaateissa Antti ja Asko Alanen: Musta peili, 1985]

Toisaalta vahvan miehen Conrad Veidtin suo kerran alistaa toistaa kun hän itse oli tohtori Caligarin sätkynukkena.

Mutta palatakseni muumio ja kuollut nainen -teemaan, niin se on kielletyn rakkauden kuvaus: ylipappi rakastaa prinsessaa vaikkei näin saa tehdä. Sitten prinsessa kuolee ja neitsyitä uhrataan, ja haudataan, kunnes saapuu salaa ylipappi sinetöidylle prinsessan haudalle, ja avaa papyruksen ja alkaa lukea loitsua joka palauttaa ihmisen takaisin kuolleista. Mutta pahus! Hän ei ehdi lukea loitsua loppuun kun hänet yllätetään ja rangaistukseksi tabun rikkomisesta ylipapin kieli revitään irti ja hänet haudataan eläviltä, kunnes muutaman tuhannen vuoden kuluttua brittiläiset arkeologit - isä ja poika - tulevat tonkimaan prinsessan hautaa ja isä lukee loitsun ääneen, ja muumio herää henkiin.

Muumio [Christopher Lee] tulee kostamaan mm arkeologi-pojalle [Peter Cushing] jonka vaimo on yllätys yllätys aivan prinsessan näköinen! Arkeologi ihmettelee yhdennäköisyyttä kun vaimonsa saapuu huoneeseen hiukset auki egyptiläisittäin, ja sanoo vaimolleen [Yvonne Furneaux] että prinsessa oli aikoinaan maailman kaunein nainen. Tosin maailma oli pieni silloin. Myös sisään jynttäävä muumio hoksaa yhdennäköisyyden ja kaappaa pyörtyvän naisen syliinsä. Näin tarina muuttuu kaunotar ja hirviö -tarinaksi.

Hammerin 50-luvun lopun näpäkkä, karsittu Muumio eroaa 30-luvun Muumiosta sen monimutkaisemman persoonallisuuksien kautta, jossa Imhotep omaksuu Ardath Beyn roolin ja liikkuu kuin kotonaan museossa ja arkeologin kotona jossa myös mystinen Zita haaveilee. Bey on tässä Bela Lugosin näyttelemän Draculan kaltainen eksoottinen, kiinnostava, eksentrinen mies.. Zita näyttelee puoliksi egyptiläistä naista jota ei nykyajan kotkotukset kiinnostaa vaan hän tuntee sanoin kuvaamatonta kaipausta menneeseen aikaan.... Hän on tietysti prinsessan reinkarnaatio. Zita itse oli unkarilainen, mutta käy hyvin puolittain egyptiläisestä.

Samaa irvokasta mutta epätoivoista Rakas palaa takaisin -kaavaa on käyttänyt Stephen King Uini uinu lemmikkini -romaanissa. Mutta omalla tavallaan, jossa taas Amerikan alkuperäisten asukkaiden intiaanien tavat johtavat mystiikkaan.

　

Noita palaa Noita palaa

Roland af Hällströmin kotimainen Noita palaa elämään vuodelta 1952 on silkkaa aikansa goottitytön Mirja Manen tirkistelyä, mutta jos sen ohitamme, niin onko muita kauhu-elementtejä? Itsensä jumala Mika Waltarin näytelmään perustuva teksti muuttuu lihaksi: " Suota kaivavat arkeologit löytävät mudan seasta aikoinaan noitana haudatun alastoman tytön." [Antti ja Asko Alanen: Musta peili, 1985]

Sen sijaan toinen kotimainen elokuva samaiselta vuodelta oli Erik Blombergin ohjaama ja Mirjami Kuosmasen ja Erik Blombergin käsikirjoittama huima Valkoinen peura, jonka hohto ei ole matkan varrella ollenkaan karissut, vaikka onkin " aika monta poronkusemaa sitte vilmattu "

= > Lue enemmän erinomaisesta elokuvakirjasta Lailasta Lailaan, koska se on

kunnianhimoisimmin käsitellyt aihetta. Kun "poro" on käsitteenä tyhmä, aiheuttaa autokolareita, heittää hätäpaskoja joita myydään REAL REINDEER DROPPING -nimellä matkamuistomyymälöissä kuin lakunappeja, niin "peura" on ylväämpi, se on sidos menneeseen ja myyttien alkujuurille. Siksi naisen muuttuminen peuraksi on komea mielleyhtymä - onhan poro milteipä ainoa sarvipäinen nisäkäs jonka naarailla on sarvet.

　

　

Mustahuulet & meikkipellet

Ja kun pidetään/pidettiin naurunalaisena 80-luvun mustahuulien + sittemmin myös meikkipellejen androgyyniä meikkausta, varsinkin miehelle epäsoveliaana naismaisena, naurettavana tapana, niin unohdetaan historia. James Putnam kirjoittaa Meme Saukon suomentamana kuinka muinaisessa Egyptissä sekä miehet, naiset että lapset käyttivät ehostusta, "etenkin silmänrajausväriä" kohl, joka ennen viimeksi 70-luvullakin oli kajalin nimenä kun sitä tarkemmin katsoi. Kajalhan tekee silmät uskomattoman kauniiksi ja vietteleviksi kissansilmiksi, ja juuri kotikissoilla ja isoimmilla sukulaisillaan panttereilla on kauniit mustat juovat valmiina jo silmiensä ympärillä, kun taas meillä ihmisillä ei, valitettavasti. Egyptissä kohl suojasi myös tulehduksilta. Muistan jostain lukeneeni, kuinka tuo kajal piti myös kärpäset loitolla, etteivät iskettäneet silmiin.

　

　

nuori nainen ja synkeä synkeä talo

Miksi gotiikassa tämä nuori nainen ja synkeä pelottava talo -yhdistelmä kiehtoi?

Jos panemme kronologisen aikajanan näemme "kehityksen": [sitaateissa lainaukset Antti ja Asko Alanen: Musta peili, 1985:]

* 20-luvulla sankaritarta jahdataan "pitkin pimeitä käytäviä" elokuvassa The Terror;

* 20-luvulla ja 30-luvulla perijätärtä jahdataan "aavemaisessa talossa" elokuvassa Keskiyöllä (The Cat and the Canary);

* 40-luvulla "Vajavaisia naisia murhaava mielipuoli ajaa takaa mykkää tyttöä vanhassa talossa myrskyisenä yönä" elokuvassa The Spiral Staircase (Kierreportaat);

* 50-luvulla eksyimme miltei jatkuvasti ulkoavaruuteen, jossa äärimmäisen pahat muukalaiset halusivat herruttaa meitä, ja goottilainen linna unohdettiin hetkeksi, ainakin rapakon takana, kun taas brittiläinen Hammer yhtiö alkoi luoda uusia goottilaisia elokuvia upeissa technicolour -väreissä: tai yleensäkin väreissä: joka marssitti esiin uudet tulkinnat

Frankensteinistä,

Draculasta,

Muumiosta,

Ihmissudesta.

Näissä palattiin tuohon ihanaan viktoriaaniseen aikaan, erinomaisesti tiivistettynä Hammer studion laadukkaimman ohjaajan Terence Fisherin maailmasta.

> lue lisää: Antti ja Asko Alanen: Musta peili, 1985,

katso doku: Hammer - Studio that dripped blood [ - mitkä kyntteliköt!]

Suomessakin sekä pelottava suo josta voi tehdä löytöjä [ Noita palaa elämään ] että saamelaisten asuinmuodot [ Valkoinen peura ] pitivät hajurakoa

goottilaiseen kartanoon,

jonne kyllä

suolta löydetty alaston noita

tuotiin

Noita palaa elämään

elokuvassa....

　

1960-luvulla naista ei saanut yksinään jättää taloon / kotiin, muuten sattuu kummia vrt Inho (Repulsion); ja "murhaaja ajaa takaa sokeaa naista joka on yksin talossa" elokuvassa Sokea kauhu (Wait Until Dark); nainen "yritetään tehdä hulluksi saattamalla hänet uskomaan, ettei hän voi herätä painajaisista" elokuvassa Yöllistä kauhua (The Night Walker). Ja klaustrofobisessa Rosemaryn painajaisessa raskaana oleva nainen ei saa luottaa mihinkään auktoriteettiin keneenkään, ei edes naapurin hössöttävään ylihuolehtivaa tätiin. Siinä on komea talo, mutta sillä paha paha historia.

　

1970-luvulla nainen määräsi kaapin paikan linnassakin mutta kovin vähäpukeisena ja

vähintäänkin biseksuaalina ja lopulta tuhottuna kuten Ingrid Pitt dekadentteina rooleinaan sekä historian verisin kreivitär Elisabeth Bathory että Sheridan le Fanun kirjoittama vampyyri Mircalla, Yön painajainen (Play Misty for me) kertoi jo naisesta joka miestä väijyi,

ja sitten palaammekin jo käsitellyille 80-ja 90-luvulle jonka eroottiset trillerit arveluttavine vahvoine ja normittomine naisineen

Miksi gotiikassa sitten vanha ukko ja synkeä pelottava talo -yhdistelmä kiehtoi?

Charlens Dickensin Joululaulu ( Basaam Books, 2001 Tero Valkonen ) on kyllästyttävyyteen saakka tuttu tarina joulun ajalta, jossa opetetaan kuinka ei saa olla itsekäs. Dickens maalaa sivuilleen ikivanhan kirkontornin, jonka

"karheaääninen kellovanhus katseli Scroogea työhuoneen goottilaisikkunasta,

hävisi näkyvistä ja ... " < = liitä tähän jatkoa Joululaulun s 17

Scroogella, jonka nimen ja luonteen muuten Disney varasti Roope Ankalle, oli oma tupa ja oma lupa:

synkkä, rapistunut,

vanha mustanpuhuva rakennus

mustine portteineen

ja pimeine pihoineen

- joka gootille kuulostaa seksikkäältä ja kodilta. Mutta joka oli Dickensin alleviivaamana ylemmän luokan itsekkyyttä ja välinpitämättömyyttä, jos sielu on talon symboli t päin vastoin. Vanha mies asuu yksin kylmässä, valtavassa talossa. Leveissä portaissa mahtuisivat ruumisvaunut kulkemaan; Dickensin metaforat ovat suoraan hautuumaalta.

*

"Pimeys oli halpaa ja Scrooge piti siitä"

Yösydännä vanhan itaruksen luona vierailee kolme henkeä: menneisyyden, nykyisyyden ja tulevan haamut.

Tätä kohtausta on käytetty paljon, paljon. Mm Melrose Place -saippuasarjan ahkerin työnarkomaani, tiukin ja ehdottomin bisnesnainen Amanda on kategoriaa viileä vaaleaverikkö, kollegojensa kutsuma ja fantasioima jääprinsessa [näyttelijä on ollut aiemmin bimbona onnenonkijana Dynastia-saippuasarjassa, ja tosielämässä usean entisen rock-tähden kainalossa] on kuumeen keskellä, ja luulee näkevänsä juuri nuo Dickensin luomat haamut, ja tuntee omantuntonsa ensimmäistä kertaa pistelevän.

Mutta Scroogen kommentoi: "Humpuukia tämä on edelleen!" ja " Minä en usko."

*

Mitä gotiikka on? osa xiv

Koska minulle gotiikka on sekä

inspiroivaa arkkitehtuuria, musiikkia,

kirjallisuutta, estetiikkaa, ideologiaa,

arkkitehtuuria, historiaa, goottirockia:

en nyt sano että nuorisomuotia koska Damnedin alkuperäiset heput puskevat jo viidenkympin villitystä kohti ;) ja koska puhtaimmillaan alkuperäinen väkevä gotiikka ei ole koskaan ollut valtamuotia, vaan lähinnä vastavirtaa, alakulttuuria niin sanonpa tässä että: aate, ideologia, image, sekä 1700-luvun lopulta lähtöisin oleva kauhuromanttinen kirjallisuus että kauhuelokuvat että historialliset pukudraamat.

En näe rajaa näiden välillä, vaan nautin gotiikan kosketuspinnasta. Railosta. Tuosta "mustasta peilistä" . Joka houkuttaa. Toiselle puolelle.

　

　

*

Jemina Staalo:

ROMANGOTH

hypertekstuaalinen goottikyberromaani

kronikka dekadentista viehtymyksestä

groteskiin phantasmagoriaan