Romantiikan vaikutus dekkareihin

Jemina Staalo: Gotiikalla oli selkeä vaikutus dekkareihin

- Ritva Hapuli ja Johanna Matero (toim.) : Murha pukee naista - naisdekkareita ja dekkarinaisia

Gotiikalla oli selkeä vaikutus dekkareihin;

Murha pukee naista teoksen Johdannossa ( kirjoittaneet Johanna Matero ja Ritva Hapuli ) muistutetaan kuinka " naisten kirjoittamilla dekkareilla on jo yli satavuotinen historia. Historia syvenee, kun sen juuret ulotetaan naisten kirjoittamiin goottisiin romaaneihin, kuten Ann Radcliffen teokseen The Mysteries of Udolpho ( 1794). "

Itselleni Agatha Christien kirjoista osa oli silkkaa gotiikkaa - vaikka lopputulos olikin kaikkea muuta kuin yliluonnollinen tai kaaos. Christie vallan flirttaili aiheella; mm. Väärän vänkyrä talo romaanissa oli pääosassa synkän dekadentti, rapistunut sukutalo symboloi asukkejaan, ja Murha menneisyydestä ( alkup. Sleeping murder ) -teoksessa ahdingossa oleva nuori neito luulee tulevansa hulluksi kokiessaan yliluonnollisia elämyksiä muutettuaan vanhaan kartanoon.

Itse pidän kummankinlaisista dekkareista:

utuinen yliluonnollinen väijyy tumman miehen hahmossa linnan liepeillä, mutta mikä motiivi miehellä on, kostaako, turmeleeko, luokittelee yhteistoimikelvottomaksi vaiko halajaa vain perintörahoja?

Sekä arjenmakuinen dekkari jossa nainen joutuu klaaraamaan työn ja oman elämän välillä tietäessään että naiselle euro on vain 80 senttiä, kokiessaan muunkinlaista seksismiä sekä työssään joka on hänelle kutsumisammatti että myös kotonaan; arkea, jossa elämä [ eikä vain prime time t laatuaika ] pitää jakaa vastuu tasa-arvoisesti puolison kanssa, ja vuorollaan saattaa lapset ruokittuina kouluun, raahata joulukuusi sisään ja sietämätön anoppi ulos, rokottaa koira, vaihtaa kissanhiekat ja samalla selvittää mutkikkaita rikoskuvioita. Etsivä tai oikeuslääkäri saa pukeutua korkokenkiin jos haluaa ja niissä pystyy normaalisti kävelemään, hänellä voi olla käsilaukussaan digikamera, huulipuna, ase, kännykkä ja myslipatukka, hän saa olla supernainen, joka tuo oikeutta. Hän saa juoda viskiä, ja lojua vaahtokylvyssä - sallittakoon se hänelle.

Mieleeni nousi kuva Lenistä joka lojuu vaahtokylvyssä, ammeen edessä lattialla lojuu Adolfin pölyiset maihinnousukengät.

Kuvia.

Johdannossa jatketaan kiteyttäen Toikan artikkelia**: -- " naisdekkareihin yhdistyvät kostofantasioiden lisäksi naisten gotiikka, kaupunki ja naisen seksuaalisuus."

Samassa kirjassa** Ulla-Maija Juutilan artikkelissa " Naisvoimaa ja kumouksellisia strategioita Pirkko Arhipan tieteisdekkareissa Hietaneilikka sekä Konna ja rupikonna " kirjoitetaan: " Tieteiskirjallisuuden lisäksi Arhippa venyttää dekkariparodioissaan lajirajoja gotiikan suuntaan. Noituus, kristallipallot, luut ja hämähäkinverkot tuovat Konna ja rupikonna -kirjaan piirteitä kauhuromantiikasta, josta alun perin juontavat niin rikos- kuin tieteiskirjallisuuden juuret." viitaten mm. Sarah Lefanun teokseen In the Chinks of the World Machine. Feminism and Science Fiction.

** Ritva Hapuli ja Johanna Matero (toim.) : Murha pukee naista - naisdekkareita ja dekkarinaisia, KSL kirjat 1997.

　



Moderni naisvetoinen gotiikka - eli eskapismia sotien ja laman jälkeen 1920-2005:

eli kun hirviö kurkisti naisen makuukamariin

Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut (WSOY 2004) romaanin alun esipuheessa on tärkeä Jari Papinniemen kiteyttämät lauseet kuvauksen kohteena olevasta maailmasta joka

" oli jähmettynyt kuva ensimmäistä maailmansotaa edeltävästä Englannista kartanoineen ja palvelijoineen. "

-- " Yläluokkalaista idylliä ei häiritse myöskään yhteiskunnallisten olojen myllerrys.

Pörssit romahtivat, työttömät marssivat kadulla, diktaattorit nousivat valtaan 20- ja 30-luvun mittaan, mutta tuon ajan salapoliisiromaaneissa etsittiin yhä uudestaan johtolankoja maalaiskartanon kirjastosta löytyneen ruumiin ympäriltä muusta maailmasta piittaamatta. "

= > Lue ** Ritva Hapuli ja Johanna Matero (toim.) : Murha pukee naista - naisdekkareita ja dekkarinaisia, KSL kirjat 1997, eritoten jakso: Minna Toikka: Kissanaisen muodonmuutokset **. Mehevä kirja.

Juuri kun ehdin kehua maukkaiksi, mutta naisdekkariutta turhaan syyttä suotta sivuttavaksi Timo Kukkolan teoksia ( Hornanlinnan perilliset - 70 vuotta suomalaista salapoliisikirjallisuutta, WSOY 1980; Sherlock Holmes & co , Suomen dekkariseuran julkaisuja, 1985 ) niin Murha pukee naista teoksessa muistutetaan samaa - kuinka teoksessa Hornanlinnan perilliset " naisten kirjoittama dekkari on jäänyt lähes maininnoitta."

( kirj. Leena Lehtolainen: Luhtaorvokki vai päivänkakkara? Suomalaisen naisdekkarin vaiheita 1940-luvulta nykypäivään )

Lehtolainen jatkaa esittelyä Eeva Tenhusen Mustat kalat romaanista jonka miljöö

[ = > Olavinlinna jonne ei johda siltaa, vaan jonne pitää mennä veneellä " halki mustan virran " - mainitsiko joku Manalan?? ]

on " -- klassisen dekkarin suljettu tiedon etsimisen miljöö " tässä Lehtolainen siteeraa W. H. Audenin The Guilty Vicarage. Detective Fiction. A Collection of Critical Essays teosta, ja jatkaa itse:

" myös goottilaiselle romaanille uhkaava, alati muuntuva tila."

Artikkelissa silloin tällöin viitataan gotiikkaan josta on lainattu menneisyyden penkominen pelottavassa kartanossa, " mutta henkilöt ovat supisuomalaisia " ( Tenhunen: Keisari seisoo palatsissaan, 1971 ) ja " -- Liisa goottilaisen sankarittaren tavoin jopa epäilee miestään murhaajaksi" ( Tenhunen: Kuolema savolaiseen tapaan, 1976 ). " Kuolema sukupuussa taas rikkoo Tenhuselle ominaisia kaavoja sikäli, että siitä puuttuu perinteiselle dekkarille ominainen järjestyksen palauttaminen kaaokseen. Lukuisista goottilaisista aineksista huolimatta siinä ei myöskään ole lajityypille ominaista romanssin täyttymystä."

huom: Alleviivaukset allekirjoittaneen.

Minä innostuin ruotsalaisesta uutisesta: läppärit aiheuttavat miehelle sperman heikkenemistä!

Lähdimme heti ostoksille.

Mutteihän siellä missään läppäreiden hinnat olleet laskeneet. Missään emme nähneet Lady Line -hintoja.

Kärpästen herra romaanin mieltää helposti 1950-luvun kirjaksi - onhan se aikaa jolloin rock´n roll nousi yhdessä muunkinlaisen nuorisokapinan muodossa. Vihdoinkin nuoriso ottaa tilan itselleen, ja paukuttaa purkkaa, pukeutuu farmarihousuihin ja omaksuu muutenkin kalkkisten, tavisten ja nössöjen [ squares ] vastaisen coolin James Dean tai Marlon Brando -asenteen, tuon yksinäisen suden kiinnostavan kriminaalin hahmon jota ei pomputella armeijassa eikä koulussa. John Waters on kuvannut tätä aikaa parodiassaan Cry baby. Mutta teoksessa Kärpästen herra olemme me hylättyinä keskellä paratiisisaarta. Huomio kiinnittyy kirjan alussa toistuvaan symboliin: pikkupoikaan jolla on kasvoillaan jokin tunnistettava tuntomerkki. Häntä ei enää näy, koska jäljellä olevat pikkupojat näyttävät kaikki samalta. Lukijaa hyytää tämä epäselvyys, ovatko toiset pojat tuhonneet hänet kuten luonnossa elävät eläimet tuhoavat lajitoverinsa, koska tämän liian silmiinpistävä ominaisuus / vammaisuus / sairaus / hitaus / HEIKKOUS vaarantaa koko lauman turvallisuuden.. ja houkuttelee lihanhimoiset pedot paikalle.

Samoin kun pojat laskeutuvat nelinkontin välähtää Eläinten vallankumouksen kapina.

Kärpästen herraa on hauska lukea kun taustalla tosi-tv -ohjelmissa kilpaillaan ties missä eksoottisissa. ja osin vaarallisissa (kookospähkinä voi tippua päähän ja minimaaliset madot porautua ties minne) oloissa jollain paratiisisaarella tai sademetsissä, aidossa 1900-luvun alun jäyhässä saksalaisessa porvarismiljöössä tai maalla navetassa, ja muodostetaan kilpailevia ryhmiä, ja kiusataan. Kuinka ihmiset valitaan - aktiiviset & passiiviset, uusavuttomat & monitaiturit, despoottiiset pomottajat & hiirulaiset. Niin Ylen Remontti on hauska uusinta sarjaksi, fiktiivinen realistinen tarina kuinka mies ja nainen, vastaeronneet remontoivat taloa.. kuin Nelosen Talo on tosi tv:n kilpailusarja. Ei ennen olisi kukaan katsonut kuinka rakentaa talo - voiko pitkäpiimäisempää olla kuin se, tai Tikkurilan maalauskoulun mainosvideo joka jatkuu loputtomiin; kuinka yhteen seinäplänttiin pitää laittaa niin monen monta käsittelyainetta ja maalikerrosta kuin vain voi myydyksi saada. Kyllä ihmiset ovat typeriä - he haluavat kaikki julkuiksi, telkkariin, vaikka edes tekstiviestillä chat -hahmoksi. Mikähän tästä seuraisi kun tähän kilpailuun kyllästytään? Seuraako törky-tv:n kokkiohjelma jossa pitää ulosteista arvata mitä kukin on syönyt? Vai kilpaillaanko kuka on parempi Äiti Teresa ja Gandhi toimien vain heidän ehdoillaan, pyyteettömästi vapaaehtoistyötä ja palkintosumma lahjoitetaan hyväntekeväisyyteen? Jäämme jännityksellä odottamaan. Luopuvatko ihmiset kokonaan tv:stä kun eivät suostu digi-sovittimiä, -lähettimiä ja hilavitkuttimia tilaamaan koska eivät enää ana[alisen]loogisessa tv:ssä näe mitään ohjelmaa kun kaikki lähetetään diginä? Kuinka oma elämä, kirjat ja vdv -elokuvat läppäriltä katsottuna [ ja vhs -videokasetit tv-ruudusta ] vievät tv: n tilan? En voi ymmärtää ihmisiä jotka katsovat, tai siis kertovat katsovansa vain uutiset ja ajankohtaisohjelmat. Kukaan ei puhu kulttisarjoista [ Xena, Prisoner, Salainen agentti Maxwell Smart, Monkees, Me hirviöt, Sledgehammer, Avaruusasema Alfa jne ] eikä kulttuuriuutisista [ joita näytetään niin kitsaasti minimaalisesti kerran päivässä keskellä yötä ja vain viiden minuutin rykäisynä, ja niin helvetin harvoin eikä ns. lomien aikaan ollenkaan - hei haloo - katsokaa kuinka ruotsalaiset kulttuuriohjelmat elävät eivätkä nuku niin kuin suomessa joka päivä saatanan urheilua tulee kyllä että oksettaa mutta onneksi suomalaisilla on viriilimmät kulttuurilehdet ] eikä runoraadista eikä historiallisista dokumenteista eikä konsertti-taltioinnista eikä eikä eikä.

Raskaana olevalle suositeltavaa lukemista on myös William Goldingin järkky romaani Kärpästen herra,

(Otava 1983, alun perin julk. 50-luvulla, mutta vuonna 1983 Goldingin saatua Nobelin palkinnon oli aiheellista pistää uusi painos kauppoihin ja takoa rautaa ja markkinarakoa)

Samaan syssyyn luen Agatha Christien Eikä yksikään pelastunut

( WSOY 2004, alun perin julk. 30-luvulla, => teoksen eri filmatisoinnit kulkevat nimellä Kymmenen pientä neekeripoikaa ),

mutta en ole vielä saanut aukaistua reppuselkäläisparodiaa Laguuni. Kyllähän se televisiosta tuli, mutta kirja on kirja on kirja. Harmi, että saunahuoneessa on romaani Kultasilmäiset tai vastaavan niminen skifiklassikko 50-luvulta, siitä taidettiin tehdä elokuva The Damned aka Children of the Damned (1963).

Myös Stephen King on teoksessaan Maissilapset

( = > useita filmatisointeja lukemattomine jatko-osineen )

käsitellyt lasta arvaamattomana petona ja itsenäisenä tekijänä - jota aikuinen / muukalainen pelkää. Näitä kaikkia elementtejä on yhdistetty parodiaksi ainakin sarjassa South Park. Äärioloihin joutuneena on pakko toimia - jottei kuolisi tai jäisi jalkoihin.

Kymmenen pientä neekeripoikaa dekkarin eräs filmatisointi on ollut fokukseni kohteena, siinä oli ainakin Sylvester Stallonen veli, mutta toki joukko oikeitakin näyttelijöitä.

　

Onko kauhuromanttinen kirjallisuus naisten laji?

Mutta niin kuin kauhuromanttinen kirjallisuus oli naisten laji oli sitä myös rikoskirjallisuus

ja jopa romaanikirjallisuuden synty mm Suomessa oli naisten aloittama, jostain syystä sitä ei haluta mainostaa vaan jalustalle on tuhka tiheään nostettu miespuolisia romaanikirjailijoita vaikka naiset tämän genren* Suomessa aloittivat. Naiset lukevat eniten ja myös ostavat eniten kirjoja.

* Ensimmäinen suomalainen romaani oli Fredrika Wilhelmina Carstensin Murgrönan (1840). Fredrika Runeberg jätettiin syyttä suotta puisevan miehensä varjoon, ikävä kyllä, ja vasta Minna Canth antoi äidin kädestä.

Minä menen kirjamessuille - ja järkytyn: maailman ensimmäistä suomalaista romaania ei ole siellä myynnissä yhtään kappaletta, eikä Fredrika Runeberginkaan kirjoja ole tarjolla, Fredrikaa myydään vain kokkikirjan muodossa. Mikä pyhäinhäväistys!

Sen sijaa Fredrikan siippaa myydään joka puolella että okselle kaivattaa. Eikä pelkkinä kirjoina vaan myös pönkeinä taipumattomina lehtikoteloina vai mitä lie kirjapainoja olivat tai pitivät kirjoja pystyssä.

　

Ehkä minua kiehtoo kauhuromantiikka myös siksi,

että joudun näkemään vaivaa löytääkseni aarteita, joudun matkustamaan muihin maihin löytääkseni goottilaista kirjallisuutta, mutta se on mukavaa, makoisaa, divareissa pyöriminen..

Mikä dekkareissa kiehtoo? Lukija haluaa aina olla miltei erehtymätön dekadentti nero Sherlock H., [enemmänkin kuin apuri/juoksupoika tri Watson], ja ratkaista palapelin, erinomaisia pieniä harmaita käyttäen Hercule Poirotia plagioiden , joita kapteeni Hastings ei niin usein henkilökohtaisesti käytä. Puhumattakaan neiti Marplesta jonka näennäinen heiveryys ja dementia toimivatkin aseena ja suojakilpenä, kun murhaajat eivät ole niin varovaisia. Jos Holmes tarvitsee Watsonia, niin myös Poirot Hastingsia ja Marple pikkukylän yhteisöä ja tomppeleita poliiseja. Viideltä saunaan ja kuudelta putkaan ja lauantaitanssien tradition tilalle tuli lauantain dekkari joka oli ykkösellä jämäkästi puoli kahdeksan jälkeen, ja tällä prime time tai paremminkin: crime time tilalla on pyörinyt jos jonkinmoista etsivää, eksentristä tai pedanttia. Vai oliko se ennen vanhaan kahdeksalta kakkosella jolloin

Matula, Kettu ja muut saksalaiset kumppanit ratkaisivat murhia design-kartanoissa?

naisdekkarit / rikoskirjallisuus = tässä vain tosi tiivis kattaus joka jokaisesta kirjastosta ja / tai television etsiväsarjoista ja matkan varrelta pokkarihyllystä löytyy:

Agatha Christie, Dorothy L.Sayers, Dorothy B. Hughes, P. D. James; Patricia Moyes, Patricia Highsmith; Ruth Rendell, Sara Paretsky, Sue Grafton, Linda Barnes, Linda La Plante; Doris Gercke, Liza Cody, Sarah Dunant; Marcia Muller, Laurie R. King, Margaret Maron, Val McDermid, Barbara Wilson, Donna Tartt; Sally Chapman, Margaret Atwood, Linda Barnes, Donna Leon; Aino Trosell, Unni Lindell, Maria Lang, Anne Holt, Inger Frimansson, Alexandra Marinina, Inna Bulgakova, Leena Lehtolainen, Liza Marklund, Kari Fossum. Vieläkin jaaritellaan saako naispuolinen dekkari käyttäytyä kuin nainen vai niin kuin mies, ja kumpi on väärä toimintamalli naiselle / dekkarille, ja saako hän olla lesbo, onko hän huono äiti jne. Kuinka paljon viskiä saa juoda? Kuinka korkeilla koroilla saa kävellä? Miten keinotella uran ja perheen kanssa? Voiko asuntovaunusta tulla koti?

Sara Paretskyn päähenkilö yksityisetsivä V.I.Warshawski jatkaa kovaksi keitetyn, muttei pohjaan palaneen [saa ymmärtää haluamallaan tavalla] dekkarin työtä tässä korruptoituneessa maailmassa. Naisen nimi on iskevä, ja miltei militantti - pois turhat hempeilyt, kuten esimerkiksi etunimen käyttö... Elokuvaksi tehty Etsivä piikkikoroissa ( V.I. Warshawski,1991) sopi kuin nakutettu Turnerille, vai pitäisikö sanoa että sopi kuten nenä päähän, sillä filmin kuvauksissa Turner mursi nenänsä.

Kathleen Turner on esittänyt huikeaa pahan tytön arkkityyppiä räväkässä ja mauttomassa

prostituoidun China Bluen roolissa Intohimomurhissa ( Crimes of Passion, 1984)

joka kertoi hyvin toimeentulevan ja työnarkomaanin uranaisen Joanna Cranen kaksoiselämästä, mukaan soppaan tuli myös Anthony Perkinsin näyttelemä maaninen häiriintynyt pappi, jonka identiteetti ei kaukana Psykosta ollut.

Turner oli "akka" toisien sanoen eroa haluava nainen joka ei epäröinyt panna taloa tuhannen pullin päreeksi / Ruusujen sota, hän oli sarjamurhia harrastava tekevä amerikkalainen perheenäiti / Sarjamurhaajamutsi ( Serial Mom, 1994), sekä The Virgin Suicides leffassa itsemurhan tehneiden tyttöjen ankara äiti.

Television tilannekomediassa hän oli Frendien Chandlerin transseksuaali isä Charles Bing [!] ja välissä bimbon = romanttisten romaanien kirjailija Joan Wilder vanhentuneessa seikkailufilmissä Niilin jalokivi ( The Jewel of the Nile 1985), jossa naisen käyttäytyminen viidakossa on epäkäytännöllistä..

Hän on ollut lisäksi Lumikuningatar, ja näytellyt mm Tuhkimossa. Juoruissa vuodelta 2002 hohkataan kuinka hän tapasi klinikalla Tippi Hedrenin [ Linnut ] ja tämän tyttären

Melanie Griffithin [Cecil B. DeMented, Lolita, Vaarallinen tyttöystävä ].

Voiko karski ammattilainen pukeutua mielestään "naisellisella" tavalla?

Jos Warshawski on ääripää jossa lyhyt hame / jakkupuku, viskiä vaahtokylvyssä, piikkikorot, huulipuna, pistooli ja kiharat toimii rekvisiittana / aseina / persoonan jatkeina,

niin aikalainen Aliens - paluu elokuvan soturi Vasquez (Jenette Goldstein), on vimpan päälle sotilas, todella butch [=epäprinsessamainen, teeskentelemätön, itsevarma, vakavasti otettava, uhkaava, ei teeskentele "naiseutta", asiallinen] ja samalla latino, kuumaverinen.

Toisenlainen feministinen hahmo on Virginian osavaltion oikeuslääketieteen laitoksen entinen tietokoneohjelmoijan, nykyisin kirjailija Patricia Cornwellin kirjojen sankari poliisiylilääkäri Kay Scarpetta.

Nämä uuden feministin esiin marssijat tavallaan viestittivät, että goottilaista romaania - jossa avuton, kirkuva neito on hädässä ison talon miehen armoilla - ei enää tarvita. Tai jos paha susi - mies rikoksentekijä uhkaa, niin hänet pitää puhaltaa pois. Vai miten se menikään? Musiikissa se kuului myös Sisters are doin´ it for themselves jossa upeaääniset Aretha Franklin ja Annie Lennox puhuivat asiaa.

Toisaalta naispuolisen rikoskirjailijan lempihahmo tai päähenkilö voi olla mies, kuten P.D. Jamesin Dalgliesh, ja Donna Leonin Guido Brunetti,

tai rikollinen jota ei saada kiinni kuten Patricia Highsmithin lahjakas herra Tom Ripley.

... dekkari heijastelee ennen kaikkea aikaa?

Raivostuttavinta on lukea ja katsoa kuinka naisen eteneminen työelämässä sabotoidaan - niin oikeassa elämässä kuin jännitys- ja rikoskirjoissakin. Siitähän se jännite tulee. Se paha mies voi lymyillä myös ns. hyvien eli poliisin piirissä eli poliisi on poliisin raiskaaja kuten 90-luvun Fitz ratkaisee -sarjassa. Eli aina pitää varoa. Älä luota kehenkään. Sally Chapmanin dekkareissa olemme tietotekniikan tutussa ja kiehtovassa piirissä, ja tässä miesten tyhjänpäiväisen kukkoilun kuvauksen todenmukaisuus naurattaa: alan ammattilaisena naispuolisen päähenkilön työpäivä on yhtä helvettiä - tai ainakin jatkuvaa takkuilua - kun miehet eivät kerta kaikkiaan voi käsittää että heidän toimistojensa koneet laittaa kuntoon nainen.

Niin ikään huvittavaa - miten selkeästi joku näyttelijä on *pahan* tai *epäilyttävän* eli hirviöksi castitetyn [ kastitetun, kastetun] miehen roolissa kuten Ciaran Hinds [joka sopisi mihin tahansa goottilaiseen kontekstiin pahaksi kreiviksi tai julmaksi tallimestariksi, siis ennen kaikkea ristiriitojen repimäksi, kipua tuntevaksi mieheksi ]. Belfastissa syntynyt Ciarán on ollut hirviö mm 90-luvun Epäilyksen polttopisteessä -sarjassa, jossa näytetään monenlaista pahaa ja verkostoa - nuorisotalosta politiikkaan asti pahat miehet muodostavat rinkinsä, sekä historiallisissa elokuvissa kuten merkittävä Kathryn Bigelowin ohjaama eroottinen, ja groteski trilleri vuodelta 2000 eli The Weight of Water, joka perustui Anita Shreven nyky-goottilaiseen [ jossa gotiikka on naamioitua] romaaniin, jokseenkin aika lailla siitä poiketen. Suosittelen kumpaakin versiota.

Tv-elokuvassa Jason and the Argonauts (2000) Hindsillä oli upea peruukki kunigas Aesonin roolissa! Sarja taidettiin suomentaa nimellä Kultainen talja. Muita Hindsin filmejä:

Vuoden 1996 Mary Reilly joka oli tietysti Jekyll & Hyde -tarina, mutta palvelijattaren näkökulmasta; Kokki, vaimo, varas ja rakastaja [ The Cook the Thief His Wife & Her Lover, 1989 ] elokuvassa hän näytteli Coryä joka oli hirviö Albertin försti, = > ykkösmies, kuin tositapahtumaan perustuvassa jännärissä Veronica Guerin, joka perustui samannimisen pelkäämättömän reportterin ( joka murhataan jottei hän paljastaisi korruptiota ) elämään [ Veronica Guerinia näytteli tietysti erinomainen Cate Blancett ] ja tietysti hän on uudessa Oopperan kummitus elokuvassa! Siitä lisää jahka saan apurahaa jotta voisin katsoa elokuvan. Hinds on näytellyt professoria, presidenttiä, kuningasta kuin heitäkin: Julius Caesar, sekä tietysti ihanana, eli sopivan karheana roolissaan (!) Edward Rochester vuoden 1997 TV-elokuvassa Jane Eyre eli tietysti Kotiopettajattaren romaanissa. Nami nami.

Elokuvassa ja kirjassa The Weight of Water tarina kulkee kahdessa aikajanassa: nykyhetkessä ja menneessä. Moderni nainen saa inspiraation lähteen valokuvataiteelleen tyrskyisän myrskyisästä eristyksissä goottilaisittain olevasta pikku saaresta jossa on tapahtunut käsittämätön rikos 1800-luvulla.

Leffan hengenheimolaisia on vuonna 1993 tehty Kalifornia (ohj. Dominic Sena) joka on eräs musta valotus sarjamurhaajiin nousseesta kiinnostuksesta: mies tutkii ja kirjoittaa "kuuluja" paikkoja jossa sarjamurhaaja on "toiminut", ja nainen valokuvaa. He kulkevat autolla amerikan mantereen aka on the road ihmismielen lävitse, mutta ottavat liftari-pariskunnan kyytiin, jotta bensamaksut eivät kouraisisi liian kirpeästi. The Weight of Water valokuvaaja-nainen alkaa toimia salapoliisina, oikean syyllisen löytämiseksi. Leffa yhdistyy myös Roman Polanskin elokuvien Veitsi vedessä ja Katkera kuu, sekä Lahjakas herra Ripley -romaanin filmatisoinniksi Kuuma aurinko - eli pikkuinen paatti, raivoava meri ja ihmisen heikkous haluineen. Vasta toisella katsomiskerralla The Weight of Water avautuu, ja katsoja alkaa itsekin muodostaa suuria kuvioita.

Alkoihan koko rikoskirjallisuuden genre

gotiikan sisältä

osittain kehittyen psykologiseksi päänvaivaksi kun

Edgard Allan Poen

Rue Morguen murhat

[päättelytarina] ilmestyi vuonna1841.

　

　

Rikoskirjallisuudessa on tärkeintä =

hyvä etsivä saa pahan roiston kiinni ja rangaistuksi

- juuri niin kuin perinteikkäissä kummitustarinoissa on pohjimmiltaan kyse siitä, että joku traaginen hahmo kummittelee koska hän on rikoksen uhri, hänelle on tehty vääryyttä, eikä hän saa levätä rauhassa [= synonyymi kummittelun lopettamiselle/loppumiselle] ennen kuin kaikki hyvitetään, rikollinen annetaan ilmi tai ilman päätä kummittelevan aaveen irtileikattu pää palautetaan hautaan. Paha saa palkkansa.

Mutta mitä tapahtuu vankilan jälkeen? Miten uhri parannetaan?

Apropoo:

Pohjoismaalaista naisten kirjoittamaa dekkaria

on mieluisa lukea koska se on niin realistinen.

Kosketuspintaa tähän epätasa-arvoiseen yhteiskuntaamme on roppakaupalla. Näitä kirjoja lukiessa tietää lukevansa jotain muuta kuin yliluonnollista tai surrealistista gotiikka. Genre on milteipä true crime -osastoa hipova realistinen jännityskirjallisuus. Rikos joka pitää selvittää ei aina joka kerta ole murha sinänsä, vaan kyseessä on jokin syvempi asia: parisuhdeväkivalta, natsit, politiikkojen korruptuneisuus jne.

Päähenkilönä toimiva poliisi / toimittaja / lakinainen / tavallinen tarkkailija on kolmi-nelikymppinen nainen jolla on ura ja perhe ja asunto ja joulukuuset ja aamupalapöydät ja tiskivuorot - mutta myös vaahtokylvyt ja kävelyt ruskan sävyttämien lehtien päällä.

Hän yrittää toimia solidaarisesti kummallakin taholla. Työelämässään hän törmää jatkuvasti hyväveli-järjestöihin jotka jarruttavat ja sabotoivat hänen uraansa. Jotain niin tuttua on. Ja sankarin kotia sabotoi kammottava anoppi joka yhdessä tietämättään seksistisen työelämän kanssa yrittää näyttää naisen paikkaa sankarille, että naisen paikka olisi kotona paikkoja hinkkaamassa ja jynssätessä ja aikuista miestä passatessa - tämä on tuttu hirviö - anoppi - joka paapoo yhä aikuista poikaansa ja sekoittaa päähenkilön kodissa kaikki spasmat ja sekaantuu jopa lastenkasvatukseen karkeilla lahjomisella. Vielä jännittävämmäksi tämän todellisen tarinan tekee se, ettei päähenkilön mies huomaa oman rakkaan äitinsä käyttäytyvän kammottavalla tavalla. Vaan että tuo nainen haluaa vain auttaa... Miksi anoppi on hirviö? Onko hän kateellinen päähenkilölle, koska tällä on uransa sekä perheensä? Että hän toteuttaa itseään?

Elokuvaa Monster-in-law mainostetaan suureellisesti Lontoon metrossa; nimi on väännös mother-in-law -termistä joka on suomeksi anoppi. Ironiseksi asetelman tekee koska Jane Fonda näyttelee hirviömäistä anoppia - onhan Jane ollut oikein hot babe Barbarellan roolissa samannimisessä saman nimisessä tieteiselokuvassa joka kirvoitti The 69 Eyes -orkesterin tekemään makoisan singlen Barbarella.

= > Televisiossa vuorottelevat tätäkin nykyä Pekka Puupää ja Eemeli-elokuvien sarjan kanssa iltapäivämatineassa jo iäkkäämmät dekkaristit Neiti Marple, Hetty sarjasta Hetty ratkaisee ja Jessica Fletcher sarjasta Murhasta tuli totta.

Kun Agatha Christien tuotantoa plaraa, niin törmää gotiikan keinoihin, varsinkin Väärän vänkyrä talo on jo nimenä silkkaa kauhuromantiikkaa, ja lataa vanhan talon merkityksiä, mitä kaikkea se onkaan nähnyt, ja kuinka myrkyllisessä maassa sukupuun juuret lepäävät.

Vast´ ikään tv sarjassa nähty jakso Murha menneisyydestä ( Sleeping murder ) käyttää kaikkia gotiikan tehokeinoja:

linnut laulaa, päivä paistaa sateettomalta taivaalta

hyvin epäenglantimaisesti

ja iloinen tuore pariskunta muuttaa vanhaan taloon.

Mutta alkaa tapahtua kummia - nainen luulee tulleensa hulluksi.

　

　

Hän yrittää mennä seinän lävitse - hän muisti, että siinä kohtaa portaiden vieressä on ovi, vaikkei olekaan. Yllätys yllätys kun siihen aletaan jyrätä käytännöllistä ovea huomataan että siinä on joskus ollut ovi. Nainen haluaa vaihtaa tapetit - aivan tietynlaiset kukkaistapetit ja saa ne laitettua - kunnes huomaa komeron sisäpuolelta että täysin samanlainen tapiseeraus on talossa käytetty aiemminkin. Portailla hän tuntee kuin *joku kävelisi hänen haudallaan* ja hän kokee de ja vu´n - nainen on murhattu hänen silmiensä edessä.

Mutta onko kaikki totta vai harhaa? Ja jos tuo murha oli totta, niin kannattako sitä alkaa penkoa?

Christien käyttämät kauhuromanttiset kliseet ja asiaankuuluvuudet:

vanhassa talo, nuori nainen, hulluksi tulemisen pelko, aistiharhat,

synkkä sukusalaisuus, kielletty rakkaussuhde, parantolat, painajaiset,

mielisairaalat, etiäiset, muistumat, portaikot, kyntteliköt, verhot, tapetit

ja koko nesessääri tilbehööri luovat pelkoa ja uteliaisuutta. Mutta kuinka pelottava neiti Marple onkaan katsoessaan puolikuun muotoisten lukulasiensa, teekupposten ja kutimiensa takaa.. Sillä hän heittää ilman tekijän x.

Murhasta tuli totta sarjassa puolestaan amerikkalaisen herttainen pikkukylän idylli järkkyy murhan takia. Juuri tämänpäiväisessä jaksossa manataan mm Beelsepubia ja ties mitä, ja maahan on piirretty pentagrammi ja satuttavia loitsuja tehdään. On kulunut 300 vuotta kun kyläläinen on poltettu noitana. Saman sukunimen omaava kauan poissa ollut tyttö ilmestyy nykyaikana kylälle, jonne tuo itsensä upea kauhuromanttisen rikosroskan omahyväinen pöyhkeä varietee -eleinen kirjailija, ja tietysti ainakin yksi manaaja jota näyttelee varsin persoonallisin kasvoin Brad Dourif [ tuttu friikki myös näistä: Yksi lensi yli käenpesän, Blue Velvet, Taru sormusten herrasta (2003-2002) sekä Child's Play 3 (1991) ja Bride of Chucky (1998) elokuvissa Chuckyn äänenä].

　

　

　

　

Pohjoisen kalma charmaa?

Nyt olen viime vuosina lukenut pelkästään pohjoismaisten naisten kirjoittamia moderneja dekkareita, koska ne kiehtovat eniten: henkilögalleria on laaja ja mehevä, rikokset raakoja, siis todellisia, päähenkilö-naiset: tutkijat/poliisit/journalistit taistelevat kodin ja työn välillä, ja niissä on helposti tunnistettavissa epätasa-arvo: silkka vittuilu ja halveeraus ns. miesvaltaisella työpaikalla, se on hyvin tuttua ja silti täysin sairasta, tietysti. Nämä dekkarit heijastavat siis realismia joko huutomerkein tai hypertekstein. Käsittelyssä on kosto, parisuhdeväkivalta, insesti, porno, seksibisnes, terrorismi, - eli mitkä tahansa ajan ilmiöt eri aiheina joko limittäin versoillen koko romaanissa. Myös luonnon- ja eläintensuojelu pulpahtavat pintaan sivujuonteina. Anna Janssonin Kalpeat ja kuolleet -romaanissa näkyy myös sukupolven kuilu: kuinka päähenkilö rikosetsivä Maria Wernin [ent. peräkammarin pojan] miehen äiti on "kunnon" äiti ja nainen, onkin manipuloiva tunnevammainen hirviö, [arkkityyppien häijy oidipaalinen] anoppi, joka ahdistaa päähenkilöä pullantuoksullaan, syöttää lapsille epäterveellistä moskaa, tulee jynssäämää huushollin, eikä anna päähenkilön edes keskittyä tärkeään työhönsä: rikosten ratkaisuun ja siihen että rikoksen tekijät saavat rangaistuksensa. Huvittavinta on se, että oli nainen sitten merkittävä kirjailija tai lannistumaton etsivä niin silti vanhemman polven vanhanaikaiset naiset pitävät kotia ja keittiötä pelkästään naisen paikkana, ja pelkästään ruumiillista työtä "oikeana" työnä. Tähän kuoroon yhtyvät poliisi-skenen kaikki ylipainoiset, alkoholistit misogyynit äijät. Osa dekkareiden viehätystä on kuinka suuressa paineessa nainen joutuu olemaan, jos valitsee sekä uran että perheen lapset. Marian etunimikin viittaa marttyyriuteen, pyhyyteen, ja/ tai huoruuteen - se on myös hyvin yleinen kuningattarien, basilikojen ja kirkkojen nimi. Liitteet kuten Immaculata [ tahraton], neitsyt, madonna, riivattu, sekä Robin Hoodin neito kuvaavat ja kertovat lisää, kuinka monipuolisen Marian on oltava kun taakka kannettavanaan. Sukunimi Wern voi olla johdettavissa latinankielisestä sanasta vernaalinen: [kevät t kevään päivätasaukseen kuuluva]. Niin ikään kautta kirjan varsinkin erisnimien myötä kirjailija on jättänyt tärppejä lukijoille, jotka haluavat liikaa. Janssonin persoonallisuutta on skandinaavi-mytologia soi heleästi teosten taustalla, ja tämä teos valottaa mm rosmariinin ja muiden ns. maagisten yrttien historiaa.

*

Jemina Staalo: Romangoth, kauhuromanttinen esseetrilogia (2002-2013)

*

Jemina Staalo:

ROMANGOTH

trilogia, lukematon luku

*